perjantai 8. maaliskuuta 2013

Täydellistä hivenainetäydennystä etsimässä


“Olisiko mitään yhtä valmistetta, josta saisi kaikki puuttuvat kivennäiset hevoselle, mutta ei mitään ylimääräistä?” on tuhannen taalan kysymys, joka ymmärrettävästi kiinnostaa monia asiakkaitani. Lyhyt vastaus kysymykseen on: kunpa olisikin! Pidempi vastaus tulee alla.

Useimmissa Suomessa markkinoilla olevissa hevosten kivennäisvalmisteissa on sama perusongelma: ne sisältävät suhteellisen paljon makrokivennäisiä (kalkki, fosfori, magnesium, natrium) sekä hivenaineista rautaa. Vitamiinien määrä vaihtelee, mutta niitäkin useimmissa valmisteissa on riittävästi - ainakin, jos hevosta ruokitaan säilörehulla tai muilla vitamiinipitoisilla rehuilla. Ongelma suuressa valtaosassa valmisteita on hivenaineiden pienet pitoisuudet. Erityisesti kuparia, mangaania, seleeniä ja jodia on yleensä liian vähän suhteessa makrokivennäisiin. Myös sinkkiä on monessa valmisteessa turhan vähän, tosin tästä säännöstä on muutamia poikkeuksia.

 Käytännössä kovinkaan monella markkinoillamme olevista valmisteista ei voi saada hivenaineruokintaa kuntoon tuomatta samalla turhan paljon ylimääräisiä makrokivennäisiä. Ongelma pahentaa se, että tyypillisessä suomalaisessa hevosheinässä hivenainepitoisuudet ovat pieniä ja tuntuvat olevan jatkuvasti huonompaan suuntaan menossa.

Makrokivennäisten saannin pystyy  hevoselle periaatteessa turvaamaan laadukkaalla heinällä ja ravintorikkailla lisärehuilla. Esimerkiksi sinimailanen on ravintorikas lisä ruokintaan ja riittävän suuri päiväannos täydentää mukavasti suomalaisen heinän puutteita erityisesti kalkin, mutta myös fosforin ja magnesiumin osalta. Magnesiumpitoinen melassileike auttaa sekin osaltaan. Jos vielä on mahdollista energian saannin puolesta syöttää monipuolisesti esimerkiksi erilaisia siemeniä, juureksia ja viljoja, voidaan makroravinteiden saanti hevoselle turvata tarttumatta mihinkään kivennäispurkkiin – ainakin, jos heinässä on edes kohtuulliset kivennäisarvot. Vitamiinien osalta D- ja E-vitamiinit jäävät useimmiten täydennettäviksi. A-vitamiinia on helppo tarvittaessa saada lisää porkkanoista. B-vitamiinit hevonen periaatteessa saa suoliston mikrobeilta, joten aivan välttämätöntä niitä ei ole täydentää. Oluthiiva kuitenkin on hyvä lisä ja nestemäisiä B-vitamiiniliuoksiakin toki löytyy monia eri vaihtoehtoja markkinoilta.

Hivenainetäydennystä käytännössä tarvitsee lähes jokainen hevonen Suomessa, oli muu ruokinta sitten miten monipuolista hyvänsä. Koska useimmissa yleiskivennäisvalmisteissa hivenainepitoisuudet ovat hyvin vaatimattomia, olisi olemassa selkeä tarve saada markkinoille hyvä hivenainetäydennysrehu.

Sitä täydellistä hivenainetäydennysrehua olen hartaasti etsinyt ja odottanut, mutta sitä ei harmi kyllä edelleenkään ole olemassa.

Arvioin alla muutamaa hivenainevalmistetta, jotka osuvat melko lähelle. Lista ei ole kattava. Hivenainevalmisteita on markkinoilla vaikka kuinka paljon, monissa kuitenkin on vain yhtä tai kahta hivenainetta tai yhtä hivenainetta ja yhtä makrokivennäistä. Esimerkiksi sinkkiä ja kalkkia, kenties aminohapoilla vähän täydennettynä. Pelkkä sinkin ja kalkin täydentäminen ei yleensä auta mitään. Se saattaa päinvastoin jopa heikentää tilannetta entisestään, jos isoin puute on vaikkapa kuparista: sinkki estää kuparin imeytymistä. Alla olevat valmisteet ovat kaikki mielestäni nk. "hyviä yrityksiä" täydentää hivenaineita monipuolisesti. Suosituksissani käytän yleensä jotakin allaolevista valmisteista - mitä niistä, riippuu muusta ruokinnasta, omistajan mieltymyksistä, paikallisten hevostarvikeliikkeiden valikoimista, budjetista jne. Kaikkia alla olevista valmisteista täydennän muille hivenainevalmisteilla, vähintään seleenin ja jodin osalta.

St. Hippolyt Microvital näyttää ensisilmäyksellä täydelliseltä. Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että siinä on seleeniä turhan vähän ja sinkin ja kuparin suhde on liian suuri (eli sinkkiä saisi olla vähemmän ja kuparia enemmän). Myös jodia on harmittavan vähän tässä nimenomaisessa St. Hippolyt –tuotteessa, vaikka yleisesti ottaen sarjan valmisteissa jodia on runsaasti, joissakin tuotteissa jopa turhan paljon eli jodin määrä rajoittaa kuinka paljon tuotetta voi syöttää. Microvitalissa osa hivenaineista on orgaanisina kelaatteina, mikä on hyvä asia, koska näiden imeytyvyys on tutkimusten mukaan epäorgaanisia vastineita parempi. Harmi kyllä Microvitalin tuoteselosteessa ei ole ilmoitettu, kuinka suuri osa kustakin ravinteesta on kelaattina, mistä iso miinuspinna tälle tuotteelle. Microvitaliin on lisätty myös joitakin vitamiineja, mutta näiden pitoisuudet eivät riitä yksinomaisena vitamiinilisänä käytettäessä. Lisäksi on siis tartuttava muihin vitamiinipurkkeihin, ellei sitten vitamiineja tule muista rehuista (esimerkiksi täysrehuista, säilöheinästä) riittävästi.

Eclipse Chevinal Plus sisältää hivenaineita ja vitamiineja nestemäisessä muodossa. Kaksi pumppausta eli 60 ml valmistetta tuo tyypilliselle hevoselle tyypillisessä ruokinnassa riittävästi muita hivenaineita, mutta seleenistä ja jodista jää puutetta. Kahdella pumppauksella tulee yleensä myös kaikkia vitamiineja riittävästi, ehkä vähän ylimääräistäkin. Chevinal Plus, seleeni- ja jodilisillä täydennettynä, on kaiken kaikkiaan OK valinta silloin, kun myös vitamiinit halutaan saada purkista. Jos tarkoituksena on kuitenkin täydentää vain sellaista, mitä ei luonnonaineista ole mahdollista saada, Chevinal ei ole paras valinta. Laidunkaudella Chevinal ei myöskään ole kovin optimaalinen valmiste, koska vitamiineja tulee laidunkaudella runsaasti ruohosta ja auringonvalosta.

Hiven Oy:n Hiveplex erottuu edukseen tuoteselosteensa puolesta: siinä on ilmoitettu, kuinka suuri osa mitäkin hivenainetta on orgaanisina kelaatteina. Osuudet ovat tässä tuotteessa myös tarpeeksi suuria ollakseen merkityksellisiä. Sinkistä 40 %, kuparista 50 %, mangaanista 35 % ja seleenistä 20 % on orgaanisessa muodossa. Plussaa tuote saa myös siitä, että se EI sisällä rautaa. Rautaa kun suomalaiset hevoset saavat jo tyypillisesti jo heinästä liiankin kanssa: ei absoluuttisesti liikaa, mutta liikaa suhteessa tiettyihin muihin hivenaineisiin, mikä vaikeuttaa näiden muiden ravinteiden imeytymistä.
Hiveplex on poikkeuksellinen myös siinä, että sen kuparin ja sinkin suhde on oikea. 15 gramman päiväannoksella tyypillinen hevonen saa tästä valmisteesta riittävästi kuparia, sinkkiä ja mangaania. Täydellinen vastaus rukoukseen Hiveplexkään ei kuitenkaan ole: se ei sisällä ollenkaan jodia ja sisältää liian vähän seleeniä. Näistä jää siis selvät vajeet, jos niitä ei täydennetä jollain muulla valmisteella. Hiveplex ei sisällä vitamiineja, mikä voi olla joko hyvä asia tai huono asia riippuen muusta ruokinnasta.

Supreme Horse Care Sinkki Kupari on monessa mielessä hyvin samankaltainen tuote kuin Hiveplex. Supremen versio häviää kuitenkin Hiveplexille: siinä on liian vähän mangaania tyypillisen hevosen tarpeeseen verrattuna ja sinkin ja kuparin suhde on väärä.  Sinkki Kuparin tuoteseloste antaa ymmärtää, että tuotteessa hivenaineet ovat pelkästään orgaanisina kelaatteina: lisäainelistassa ei ole mainittu epäorgaanisessa muodossa olevia hivenaineita. Kuitenkin koostumustiedoissa on mainittu vain soijaproteiini ja kalsiumkarbonaatti. Hivenainevalmisteita ei siis ole eritelty tarkemmin, mikä jättää pientä epävarmuutta, ovatko hivenaineet todella 100 prosenttisesti orgaanisina kelaatteina vai onko osa sittenkin epäorgaanisina, kuten Hiveplexissä. Hiveplexin lailla Supreme Horse Care Sinkki Kupari ei sisällä ollenkaan jodia ja sisältää liian vähän seleeniä.

Black Horse Zn sisältää nimestään huolimatta myös rautaa, kuparia ja mangaania. Raudan lisääminen tuo tuotteelle miinusta, mutta rautaa ei onneksi kuitenkaan ole tähän tuotteeseen tungettu ylettömästi, vaan sen määrä on sama kuin mangaanin ja sitä on hieman vähemmän kuin sinkkiä: ravinteiden keskinäiset suhteet siis ovat järkevät. Sinkin ja kuparin suhde on oikea ja mangaania tulee tyypillisen hevosen tarpeeseen verrattuna sopivasti. Seleeniä ja jodia tuote ei sisällä ollenkaan eikä myöskään vitamiineja. Kaikki ravinteet ovat epäorgaanisessa muodossa tai ainakaan tuoteselosteessa ei muuta väitetä, siksi siis oletan että asia on näin.

Markkinoilta siis edelleen puuttuu se täydellinen hivenainetäydennysrehu. Täydellinen hivenainetäydennysrehu sisältäisi mahdollisimman suuressa määrin luonnon yhdisteinä tai orgaanina kelaatteina kuparia, mangaania, sinkkiä, seleeniä ja jodia – kutakin oikeassa suhteessa toisiinsa nähden. Lisäksi olisi erinomaista, jos tuote sisältäisi luonnollista E-vitamiinia kunnon määrän. E-vitamiinista kun usein tahtoo jäädä vajetta, oli muu ruokinta melkein mitä tahansa. Täydellisessä hivenainetäydennysrehussa ei mielestäni tarvitsisi olla muita vitamiineja, jolloin rehu toimisi yhtä hyvin talvella kuin laidunkaudellakin. Muut kivennäiset ja vitamiinit voi hevoselle saada perusrehuista ja luonnontuotteista tai jos tämä ei onnistu, ne on tarvittaessa helppo täydentää millä tahansa edullisella kivennäisvalmisteella. Pelkoa hivenaineiden yliannostuksesta ei ole niin kauan kuin hevosten kivennäisrehut pysyvät nykyisen kaltaisina koostumuksiltaan.

Ylläolevissa rehujen arvioinnissa olen käyttänyt seuraavia oletuksia: Hevonen on 550-kiloinen puoliverinen tamma tai ruuna, normaalissa harrastekäytössä (työn teho 1,2 x ylläpito). Heinän hivenainepitoisuudet ovat seuraavat (kaikki per kg kuiva-ainetta): rauta 67 mg, kupari 4 mg, mangaani 29 mg, sinkki 20 mg, seleeni 0 mg ja jodi 0 mg.  Seleeniä ja jodia ei suomalaisissa heinäanalyyseissä mitata, joten nämä perustuvat arvioon ja Suomen maaperän ominaisuuksiin. On hyvin epätodennäköistä, että suomalaisessa heinässä olisi merkittäviä pitoisuuksia jodia tai seleeniä. Kupari- ja sinkkiarvot ovat suomalaisessa heinässä erittäin tyypillisesti juuri nämä yllämainitut. Sen sijaan mangaanissa ja raudassa esiintyy suuriakin vaihteluita. On mahdollista, että heinässäsi on huomattavasti enemmän mangaania ja rautaa kuin tässä esimerkissä käytetyssä heinässä. Esimerkiksi Supreme Horse Care Sinkki Kuparin sisältämä mangaani saattaa tässä tapauksessa riittää. On ehkä vielä syytä korostaa tätä: kaikki tuotearviot perustuvat oletukseen, että hivenainevalmisteella halutaan kattaa hevosen hivenaineiden tarve ilman muita kivennäisvalmisteita tai täysrehuja. Jos hevoselle kuitenkin syötetään hivenainevalmisteiden lisäksi "peruskivennäistä" tai teollisia täysrehuja, ne saattavat täydentää puutteet, varsinkin jos kyse on hyvin suunnitelluista täysrehuista, joita syötetään useampi litra päivässä. Seleeniä tai jodia ei pidä mennä lisäämään "summamutikassa" hevosen ruokintaan, koska niissä optimin ja yliannostuksen väli on aika pieni.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Mahahaava ja vapaa heinäruokinta

Tämä aihe ei missään nimessä ole lempiaiheitani. Koen silti, että aiheesta on puhuttava, vaikka se onkin aikamoinen "kuuma peruna".

Kuten kaikki tiedämme, hevonen on sopeutunut luonnossa syömään suurimman osan valveillaoloajastaan. Hevosen mahalaukku erittää mahahappoa jatkuvasti eikä hevosella ole sappirakkoa, vaan sappinestettä erittyy maksasta jatkuvasti. Molemmat kertovat hevosen sopeutuneen tiheään syömiseen.

Mahahaava on hevosilla valitettavan yleinen sairaus ja tyypillinen syy siihen ovat liian pitkät paastoajat. Myös suurien vilja-annosten (joko viljana tai täysrehuna) on todettu olevan yhteydessä mahahaavan syntyyn.

Mahahaavadiagnoosin saanut hevonen määrätään rutiininomaisesti vapaalle heinälle. Tapoihini ei todellakaan kuulu kyseenalaistaa eläinlääkäreiden antamia hoito-ohjeita, mutta ellei eläinlääkäri ole kysynyt syötettävän heinän analyysiä eikä arviota siitä, kuinka paljon kyseinen hevonen mahtaa vapaasti heinää saadessaan ahtaa sitä sisäänsä, niin tässä nimenomaisessa tapauksessa rohkenen kysyä, onkohan eläinlääkäri ehtinyt ajatella asiaa aivan loppuun saakka. Hoito-ohje kenties perustuu ulkomaisiin suosituksiin, jotka on mahdollisesti tehty jokin tietyntyyppinen ideaalihevonen (nirso englannin täysiverinen?) ja ulkomainen ideaaliheinä (vähäsokerinen & lehtevä?) mielessä. En tiedä. Mutta tiedän, ettei ohje toimi tyypillisen suomalaisen harrastehevosen ja tyypillisen suomalaisen heinän tapauksessa.

Asiakkaikseni tulee aivan liikaa hevosenomistajia, joiden hevonen on määrätty mahahaavan takia vapaalle heinälle ja jotka sen jälkeen sairastuvat kaviokuumeeseen. (Siis hevonen sairastuu kaviokuumeeseen, ei omistaja). Vapaa heinäruokinta on mahdollista terveellisesti toteuttaa aika harvassa tapauksessa. Hevonen voi saada vapaasti heinää, jos heinä on vähäsokerista, hevosta liikutetaan reippaasti vähintään pari tuntia joka päivä eikä hevonen ole taipuvainen lihomaan (eikä laihtumaan) helposti. Mielellään hevonen vielä kaiken edellämainitun lisäksi saisi elää kylmässä aktiivipihatossa loimittamatta ja laumassa, jolloin sen energian kulutus on vielä suurempi ja laumatoverien seura tarjoaa muutakin tekemistä kuin vain syöminen. Näissä oloissa vapaa heinäruokinta alkaa toimia hyvin, mutta kaikkia hevosia ei ole mahdollista tai järkevää pitää tällaisissa oloissa.

Suurta osaa suomalaisista hevosista ikävä kyllä ei voi turvallisesti ruokkia vapaalla heinäruokinnalla, joko siksi että tallin heinä ei sovellu tähän tarkoitukseen tai siksi että hevonen syö silloin heinää liikaa suhteessa tarpeeseensa tai molemmista syistä. Vapaa heinäruokinta tuo hevoselle yleensä aivan liian paljon energiaa ja sokereita. Ei ole valitettavasti mitenkään tavatonta, että hevonen saa vapaalla heinäruokinnalla jopa kaksinkertaisesti (200 %) energiaa tarpeeseensa nähden. Laihtumaan taipuvaista hevosta - vanhaa hevosta tai huonoa rehunkäyttäjää -  ei myöskään voi ruokkia vapaalla heinällä, koska se saa helposti paitsi liikaa sokeria myös liikaa kuitua. Laihtumaan taipuvaisia hevosia helposti yliruokitaan heinällä, mutta tästä ei ole hevoselle mitään hyötyä, päinvastoin. Myös laiha hevonen voi sairastua kaviokuumeeseen sokeriylimäärän seurauksena. Lisäksi ylisuuri kuidun määrä estää muiden ravinteiden imeytymistä. Ja imeytyminenhän nimenomaan on se, missä vanhalla hevosella tai huonolla rehunkäyttäjällä on ongelmia.

Voin vakuuttaa ongelmien nousevan aivan uusiin ulottuvuuksiin siinä vaiheessa, jos hevosesta tulee sekä mahahaava- että kaviokuumepotilas. Tallipaikkavaihtoehdot hupenevat hyvin pieniksi, koska tällaista hevosta on erittäin vaikea ruokkia oikein: heinän annostelu ja heinän laatu molemmat ovat kriittisen tärkeitä tällaisella hevosella.

Terveellisiä ja turvallisia tapoja ruokkia oikein mahahaavahevosta ovat: heinäruokintakertojen lisääminen vähintään viiteen (ruokinta-automaatti on tähän mahtava apuväline), heinän levittäminen laajalle alueelle ja tiheäsilmäisen heinäverkon käyttäminen, mahdollisesti kaksi tiheäsilmäistä heinäverkkoa sisäkkäin.

Joskus voi olla tarpeen ottaa vielä järeämmät aseet käyttöön. Esimerkkinä voi mainita erään metabolista oireyhtymää sairastaneen suursyömärishetlanninponin, jolle onnistuin järjestämään "vapaan" heinäruokinnan siten, että ponilla oli koko ajan heinää edessään, mutta heinää meni silti päivässä vain neljä kiloa. Tein sen syöttämällä hevoselle vähäsokerista kuivaheinää liotettuna heinäverkosta - liottaminen vähensi ennestään vähäsokerisen heinän sokeripitoisuuden niin pieneksi, ettei heinä kertakaikkiaan enää maistunut ponille entiseen malliin.

Mielikuvituksen käyttäminen on luvallista ja joskus välttämätöntäkin (mahahaava)hevosten ruokinnassa!

"Massan" kasvattaminen - kasvatetaanko lihasta vai läskiä?

Tämä kirjoitus on jatko-osa edelliselle kirjoitukselle hevosen lihottamisesta ja laihduttamisesta, joka kannattaa lukea ensin: siinä on selitetty lihottamisen ja laihduttamisen perusperiaatteet.

Moni haluaa kasvattaa hevoselleen lisää "massaa" ja rehumarkkinoilla on vastattu tarpeeseen kehittämällä lukuisia nk. massankasvatusrehuja. Ennen rehuostoksille lähtöä kannattaa kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään. Mitä itse asiassa hevoselle halutaan lisää? Harva haluaa hevoselleen lisää rasvakudosta. Toive on yleensä saada lisää lihaksia, erityisesti hevosen selkään ja takaosaan. Hevosesta halutaan täyteläisemmän näköinen, mutta silti sporttinen, ei "pullahevonen".

"Mutta ensin hevosella pitää olla ylimääräistä läskiä, josta se sitten voi kasvattaa lihakset", tämänhän usein kuulemme. Rasvakudosta ei kuitenkaan hevosen ole suoraan mahdollista muuttaa lihakseksi. Lihakset rakennetaan valkuaisesta, ei rasvasta. Väite on kuitenkin totta siinä mielessä, että niin kauan kuin hevonen on selvästi alipainoinen, se ei voi kasvattaa isoa lihasmassaa: rehujen sisältämä energia ja valkuainen käytetään muihin välttämättömämpiin tarkoituksiin. Mutta suomalaisten harraste- ja kilpahevosten parissa liikkuessaan törmää aniharvoin oikeasti alipainoiseen hevoseen. Yli yhdeksässä tapauksessa kymmenestä omistajan valittaessa minulle hevosensa olevan alipainoinen, hevonen on todellisuudessa normaalissa lihavuuskunnossa. Sillä on juuri sopivan verran rasvakudosta. Puute on lihaksista, ei läskistä.

Miksi hevonen sitten ei kasvata lihaksia riittävästi tai omistajan toivomiin paikkoihin? Vastaus selviää ottamalla heinästä analyysi, kartoittamalla hevosen saamien rehujen sisältämän valkuaisen määrä ja laatu, tunnustelemalla hevosen lihaksisto "jumien" löytämiseksi, selvittämällä hevosen treenin määrä ja laatu ja poissulkemalla mahdolliset elimelliset sairaudet tai ongelmat.

Jotta hevonen voi kasvattaa lihaksia, kahden asian täytyy yhdistyä: hevosen täytyy saada ravinnostaan riittävästi oikeanlaatuista valkuaista ja lihaksistoa täytyy harjoittaa. Jotta hevonen voi käyttää esimerkiksi takaosan lihaksiaan, treenin täytyy olla oikeanlaista eikä hevosella saa olla lihas- tai nikamajumeja, jotka estävät kyseisen lihasryhmän käytön. Onnistunut massan kasvattaminen on hyvin usein ruokinnan suunnittelun ja fysioterapian yhteistyön tulosta. Selän alueen nikamajumit, joita syntyy helposti esimerkiksi kaatumisen tai liukastumisen yhteydessä, ovat melko yleisiä hevosilla ja ne vaikuttavat todella paljon hevosen suorituskykyyn. Toinen yleinen syy lihasongelmiin löytyy jaloista tai  kavioista, virheellinen kengitys esimerkiksi tekee hevoselle käytännössä mahdottomaksi käyttää lihaksiaan oikealla tavalla. Tyypillisin virhe ovat liian pitkät vuoluvälit ja ylipitkät kaviot. Kokeilepa itse käyttää takaosasi lihaksia oikein kävellessäsi korkeilla "tolppakengillä" ;-)

Ruokintapuolella olennaista massan kasvattamiselle on rehujen oikea aminohappokoostumus. Pelkkä valkuaisen määrän nostaminen ei siis riitä, vaan valkuaisen on oltava oikeanlaista. Jos hevoselle esimerkiksi syötetään maissigluteenia, jossa on hyvin vähän lysiiniä (välttämätön aminohappo), hevonen pystyy hyödyntämään tämän rehun sisältämästä valkuaisesta vain hyvin pienen osan. Lysiini on nimittäin aminohapoista se, joka useimmiten rajoittaa hevosen proteiinisynteesiä (valkuaisen muodostusta). Koska lysiini on rajoittava aminohappo, sitä ei juurikaan hevosen elimistössä mene hukkaan maissigluteenia syötettäessä, mutta sen sijaan muita aminohappoja ei saada käytettyä hyväksi kuin pieni osa ja loput poistetaan elimistöstä deaminaatioksi kutsutulla menetelmällä. Deaminaatio tapahtuu maksassa ja sen lopputuotteena syntyy ureaa eli virtsa-ainetta. "Ylimääräiset" aminohapot siis poistuvat virtsan mukana. Deaminaatio rasittaa elimistöä.

Hevoselle ei siis ole järkeä syöttää mitä tahansa valkuaista suuria määriä, vaan olennaista massan kasvattamisen kannalta on nimenomaan syöttää korkealaatuista valkuaista. Korkealaatuinen tarkoittaa sellaista valkuaista, joka sisältää paljon välttämättömiä ja rajoittavia aminohappoja, ennen kaikkea lysiiniä ja treoniinia.

Heinäanalyysi on tarpeen siksi, että on ensinnäkin tarkistettava heinän kuitupitoisuus (liian suuri kuidun määrä vaikeuttaa heinän valkuaisen hyväksikäyttöä) ja toiseksikin selvitettävä heinän valkuaispitoisuus. Jos heinä on kovin valkuaispitoista, ei hevoselle välttämättä enää voi syöttää "massankasvatusrehua": valkuaisen saanti nousee liian suureksi. Jos heinä on lehtävää ja paljon valkuaista sisältävää, on todennäköistä, että syy lihasköyhyyteen on pääosin muualla kuin ruokinnassa.  Mahdollisesti pienestä lysiinilisästä voi silti olla hyötyä, mutta ensin kannattaa sulkea pois yllämainitut ei-ruokinnalliset syyt lihaskadolle.

Kun suunnittelen ruokintaohjelmaa massan kasvattamiseksi, toimin käytännössä näin: Ensin säädän heinän määrän sopivaksi. Mikä on sopivaa, riippuu mm. hevosen energiantarpeesta ja heinän kortisuudesta. Jos heinä on kovin kortista eikä sitä ole mahdollista vaihtaa parempaan, pidän heinän määrän hieman pienempänä ja korvaan osan siitä sulavammilla karkearehuilla. Sitten täytän lopun valkuaisen tarpeen korkealaatuisilla valkuaisrehuilla. Lopputuloksena tähtään siihen, että hevosen energian saanti on 110-120 % tarpeesta (koska vaikka tarkoitus ei ole kasvattaa läskiä vaan lihasta, niin silti pientä lisäenergiaa tarvitaan lisääntynyttä proteiinisynteesiä varten ja varmistamaan, että mahdollisesti lisääntyvä treeni ei aiheuta painon putoamista) ja valkuaisen saanti mahdollisimman lähellä optimia eli 100 prosenttia tarpeesta tai hieman yli. Lisäksi riippuen mahdollisista hevosen elimellisistä ongelmista, suoliston huonosta kunnosta, mahahaavataipumuksesta tms. voi olla tarpeen suositella joitakin näitä osa-alueita hoitavia erikoisrehuja, kuitenkin niin että lopullinen energian ja valkuaisen saanti pysyvät noissa yllämainituissa arvoissa.

Edelläkuvattu kaavamainen prosessi on yksinkertaistus, asiat eivät välttämättä aina suju  ihan näin näppärästi. Käytännön elämän asettamat rajoitteet tai hevosen sairaudet saattavat tuoda mutkia matkaan. Esimerkiksi, jos hevonen on taipuvainen sairastumaan mahahaavaan eikä mikään muu menetelmä mahahaavan torjumiseksi (useammat heinäruokintakerrat, ruokinta-automaatti, heinien sirotteleminen laajalle alueelle, tiheäsilmäinen  heinäverkko jne.) ole mahdollinen, voi olla pakko syöttää hevoselle enemmän heinää kuin mikä olisi järkevää tai optimaalista lihasmassan kasvattamisen kannalta. Silloin on vain hyväksyttävä, että hevosesta ei välttämättä saada ihan niin upean näköistä kuin omistaja toivoisi, mutta voidaan kuitenkin tehdä se mitä tehtävissä on. Tämänkaltaiset tapaukset ovat niitä harvoja, joissa lähden miettimään synteettisten aminohappolisien käyttöönottoa: ei oikeastaan ole mitään muuta tapaa parantaa rehujen aminohappokoostumusta, koska ylisuuri heinämäärä estää syöttämästä mitään muuta rehua. Normaalisti vältän synteettisiä aminohappolisiä niiden kalleuden vuoksi. On paljon tehokkaampaa rahankäyttöä sijoittaa laadukkaisiin perusrehuihin, jotka tuovat hevosen tarvitsemat aminohapot luonnollisesti.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Hevosen lihottaminen ja laihduttaminen

Mitä energia on?

Energia määritellään fysiikassa kyvyksi tehdä työtä. Energia on siis "virtaa", hevosen "polttoainetta".

Energiaa hevonen saa kaikista syömistään rehuista, mutta pääosa energiasta hevoselle tulee heinästä tai laidunruohosta. Energiaa tulee rehujen sisältämistä kuiduista, tärkkelyksestä, sokereista ja rasvoista. Valkuaisestakin osa voidaan käyttää energiaksi.

Puhutaan myös "nopeasta" ja "hitaasta" energiasta. Nopeaa energiaa tulee esimerkiksi tärkkelyksestä, jota on paljon viljoissa. Se hajoaa nopeasti, jo ohutsuolessa, ja voidaan käyttää työhön muutamassa tunnissa. Hidasta energiaa ovat esimerkiksi kuidut: ne hajoavat vasta paksussa suolessa ja hajotustyö on hidasta kestäen jopa useita vuorokausia. Rasvat imeytyvät ohutsuolesta ja niitä hevoset yleisesti ottaen pystyvät käyttämään tehokkaasti hyväkseen, mutta käytännössä eri yksilöiden välillä voi olla suuria eroja ja asiaan vaikuttaa myös syötettävän rasvan määrä ja laatu sekä kerta-annoksen koko.

Tarkastelemalla rehuja lähemmin huomataan vielä lisää vivahteita. Esimerkiksi: vaikka kaikki viljat sisältävät paljon tärkkelystä, niin silti eri viljalajien sulavuudessa on eroja. Tässä näkyvät myös hevosten yksilölliset ominaisuudet, joillakin hevosilla esimerkiksi kokokaura tulee kokonaan "läpi".

Energian yksikkö on joule, tavallisimmin rehujen energiasisällöt ilmoitetaan megajouleina MJ. Rehujen energiasisältö voidaan ilmaista myös rehuyksikköinä (ry). Yksi rehuyksikkö vastaa yhden ohrakilon sisältämää energiaa. Megajoulet voidaan muuntaa rehuyksiköiksi ja päinvastoin.



Lihottamisen ja laihduttamisen periaatteet

Kun hevosta halutaan lihottaa, sen energian saantia täytyy lisätä yli tarpeen. Kun hevosta halutaan laihduttaa, sen energian saantia täytyy vähentää niin että se on alle tarpeen. Jos hevonen saa täsmälleen sen verran energiaa kuin mitä se kuluttaa elintoimintoihinsa ja tekemäänsä työhön, se pysyy sen painoisena kuin mitä se sillä hetkellä on. Energian saanti pitää siis laihalle hevoselle mitoittaa yli 100 prosenttiin tarpeesta, normaalisti 110 - 120 prosenttiin. Lihavalle energian saanti säädetään 80 - 90 prosenttiin sen hetkisestä tarpeesta.

Periaatteessa lihottaminen ja laihduttaminen kuulostavat hyvin yksinkertaiselta: lisätään tai vähennetään energian saantia eli rehujen määrää. Todellisuudessa tilanne on kuitenkin monimutkaisempi.  Monet hevoset eivät yksinkertaisesti suostu ”noudattamaan” taulukkoarvoja. Jotkut laihtuvat, vaikka niiden pitäisi laskelmien perusteella saada energiaa rutkasti yli tarpeen. Toiset tuntuvat lihovan kun vain katsovat ruokaa. Tässä on kyse kolmesta asiasta: 1) hevosen yksilöllisestä kyvystä sulattaa rehuja, 2) hevosen yksilöllisestä tavasta käsitellä ylimääräistä energiaa (varastoidaanko se ”läskinä” vai riehutaanko se ulos tarhassa tai liikutettaessa) ja 3) rehujen koostumuksesta eli siitä, missä MUODOSSA niiden sisältämä energia on. Kun puhutaan ”hyvistä rehunkäyttäjistä” ja ”huonoista rehunkäyttäjistä”, tarkoitetaan ensin mainittua asiaa. Alkuperäisrotuiset hevoset ovat tyypillisesti hyviä rehunkäyttäjiä eli ne käyttävät erittäin tehokkaasti saamansa ravinnon hyödykseen. Lisäksi ne myös varastoivat ylimääräistä energiaa helposti rasvakudokseen eli lihovat. Tämä on seurausta sopeutumisesta ankariin luonnonoloihin.

Rehun käytön tehokkuus on asia, jonka useimmat hevosenomistajat huomaavat omasta hevosestaan käytännön elämässä. Sen sijaan rehujen koostumukseen eli hevosen saaman energian muotoon kiinnitetään yleensä liian vähän huomiota.

Hevonen on luontaisesti ruohonsyöjä, luonnossa se saa hyvin harvoin viljoja ja sen syömä ruoho on vähäsokerista. Tästä johtuen hevonen ei siedä korkeita tärkkelys- ja sokeripitoisuuksia. Hevosen yksilöllinen aineenvaihdunta ja geneettiset ominaisuudet ratkaisevat, miten hevosen elimistö "ratkaisee" liiallisen hiilihydraattien saannin ongelman. Toiset hevoset (hyvät rehunkäyttäjät) lihovat ja niiden veren insuliinitaso nousee ja niille voi kehittyä insuliiniresistenssi ("hevosten sokeritauti"). Huonot rehunkäyttäjät saattavat päästää suuremman osan hiilihydraateista läpi ohutsuolesta. Jos paksuun suoleen joutuu kerralla kovin isoja määriä liukoisia hiilihydraatteja eli sokereita ja tärkkelystä, niin näillä hiilihydraateilla elävien bakteerien määrät kasvavat äkillisesti moninkertaiseksi. Samalla toisia bakteereja kuolee joukoittain ja verenkiertoon vapautuu bakteerimyrkkyjä, jotka aktivoivat kavion sälekerrosta tuhoavia entsyymejä. Hevonen sairastuu kaviokuumeeseen. Hiilihydraattiylimäärän suuruudesta riippuen taudin vakavuus voi vaihdella lievästä irtoseinäisyydestä tai pienistä kavion seinän pullistumista akuuttiin kaviokuumeeseen kovine kipuineen.


Laihojen hevosten erityisongelmat

Jos hevonen saa energiaa rehuista monta kymmentä prosenttia yli teoreettisen tarpeensa, mutta on silti laiha, tähän on aikuisella hevosella kolme tyypillistä selitystä:

1) energian tarve on arvioitu väärin
2) hevonen käyttää ylimääräisen energian johonkin muuhun kuin rasvakerroksen kasvattamiseen eli lihomiseen. Esim. hevonen riekkuu tarhassa tai muulla tavalla "pöllöilee" energiansa taivaan tuuliin
3) hevonen ei syystä tai toisesta pysty saamaan rehuista irti sitä energiamäärää, mikä niissä teoriassa on. Eli rehujen energiasta normaalia suurempi osa menee sonnan mukana lantalaan, eikä rasvakerroksen kasvattamiseen (tai työntekoon).

Aina laihuus ei ole ruokintaperäistä. Ennen rehuannosten lisäämistä olisikin syytä ainakin ottaa hevosesta laajat verikokeet, raspauttaa hampaat hampaidenhoitoon perehtyneellä eläinlääkärillä ja selvittää, onko hevosella hiekkaa suolistossa.

Huonot rehunkäyttäjät ovat yleensä herkempiä reagoimaan kaikenlaisiin suoliston toiminnan häiriöihin. Vaikka rehujen suuri hiilihydraattimäärä ei aiheuttaisikaan kaviokuumetta, se joka tapauksessa häiritsee paksun suolen toimintaa muuttamalla sen bakteerikantaa epäedullisempaan suuntaan. Tässä siis voi olla yksi syy sille, miksi jotkut laihat hevoset laihtuvat sitä enemmän mitä enemmän niille syötetään esimerkiksi viljoja. Eli aina ratkaisu lihottamiseen ei ole vain rehujen määrän nostaminen, vaan joskus määriä voi olla jopa syytä vähentää. Kun löydetään oikeat rehut eli sellaiset rehut, mitä hevonen pystyy parhaiten hyödyntämään, ei ole enää tarvetta eikä järkeä yliruokkia hevosta.

Liiallinen rehujen sokeripitoisuus voi siis johtaa kaviokuumeen tapaiseen oireiluun ja vatsavaivoihin. Kun hevonen joutuu elämään pitkiä aikoja kipujen kanssa, tämä stressitila itsessään laihduttaa hevosta lisää. Omistaja lisää ruoan määrää entisestään yrittäessään lihottaa hevosta ja kierre on valmis. Stressi voi myös johtaa metabolisen oireyhtymän ja insuliiniresistenssin kehittymiseen (ks. lisää tästä taudista alla).

Laihtumiseen taipuvaisille hevosille ei myöskään kannata syöttää ylen määrin kuituja. Nykyhevonen saa paljon kuitupitoisempaa ravintoa kuin mihin hevoset ovat luonnossa sopeutuneet. Luonnossahan hevonen ei syö kortista kuivaheinää - ainakaan koko vuotta - vaan tuoretta ruohoa. Jos hevoselle syötetään suuria määriä kortista heinää, se voi saada kuituja liikaa. Suuret kuitumäärät hidastavat ruoansulatusta ja estävät muiden ravinteiden imeytymistä. Tämä ei ole ongelma hyville rehunkäyttäjille, mutta laiheliineille se voi olla. Siksi laihoille hevosille ei kannata syöttää vapaasti heinää, jos se on tyypillistä suomalaista kuitu- ja sokeripommiversiota. Laiha hevonen saattaa paradoksaalisesti laihtua sitä enemmän, mitä enemmän sille syötetään kortista heinää.



Lihavien hevosten erityisongelmat

Lihomiseen taipuvaiset hevoset pystyvät käyttämään eri energian lähteitä tehokkaasti hyväkseen. Niille voidaan antaa kuitupitoisempia rehuja kuin laiheliineille. Ankariin luonnonoloihin sopeutuneet alkuperäisrodut, kuten islanninhevonen ja shetlanninponi, ovat tottuneet ravinnon hieman korkeampaan kuitupitoisuuteen.

Hyvät rehunkäyttäjät ovat erityisen alttiita sairastumaan metaboliseen oireyhtymään. Tosin kuten aiemmin todettiin, metabolinen oireyhtymä voi kehittyä myös laihoille hevosille kroonisen stressin seurauksena. Tyypillistä metabolisessa oireyhtymässä on runsas tai epätyypillisiin paikkoihin, kuten hännän tyveen tai esinahan alueelle ilmestyvä, rasvakudos. Laihoilla hevosilla voi olla valtava heinämaha, vaikka ne ovat muualta laihoja. Tautiin liittyy insuliiniresistenssi: veren insuliinitaso on tavallista korkeampi, mutta solut eivät vastaa insuliiniin normaalilla tavalla. Insuliinin tehtävähän on poistaa liiallista sokeria verestä. Insuliiniresistenssi kehittyy usein liian sokeripitoisen ruokinnan seurauksena. Paitsi että rehujen korkea sokeripitoisuus voi suoraan laukaista kaviokuumeen se siis myös edistää insuliiniresistenssin syntyä, ja tämä sairaus itsessään usein johtaa kaviokuumeeseen monimutkaisen hormonaalisen ketjun kautta. Eli kaviokuume on siis todellakin vakavasti otettava riski lihavilla hevosilla ja liikalihavuutta on syytä yrittää ehkäistä kaikin keinoin.

Hyvien rehunkäyttäjien ruokinnassa tulee välttää rasvoja, sokereita ja tärkkelystä. Kuituja voi antaa reilummin kuin huonoille rehunkäyttäjille, ja valkuaisen riittävästä saannista tulee huolehtia. Käytännössä tämä tarkoittaa kohtuullista annosta vähäsokerista heinää ja valkuaistäydennyksenä esimerkiksi pellavansiemeniä, soijaa, hampunsiemeniä tai sinimailasta. Heinäanalyysi on välttämätön, koska heinän valkuaispitoisuus ratkaisee, kuinka paljon valkuaistäydennystä on annettava. Kivennäisten riittävästä ja tasapainoisesta saannista on tärkeä huolehtia myös lihavilla hevosilla. Laihdutettavat hevoset tarvitsevat yleensä isomman kivennäisannoksen kuin lihotettavat, sillä ne eivät saa pienemmästä rehuannoksestaan yhtä paljon kivennäisiä ja vitamiineja.




Lopuksi

Niin sanotut patenttiratkaisut harvoin toimivat laihojen tai lihavien hevosten kohdalla. Esimerkiksi vapaa heinä ei yleensä toimi lihavilla eikä laihoilla hevosilla. Lihavat hevoset saavat liikaa energiaa vapaasti syötettäessä. Laihat hevoset saavat helposti joko liian vähän energiaa vapaalla heinäruokinnalla (jos heinä on kortista) tai liian paljon valkuaista (jos heinä on lehtevää).

Pelkkään rehujen energiasisältöön ei kannata tuijottaa, vaan energian muoto on yhtä tärkeä asia. Olennaista on löytää kullekin hevoselle parhaiten sopiva yhdistelmä energian eri lähteitä: kuituja, rasvoja, sokereita ja tärkkelystä. Sen jälkeen lasketaan rehujen määrä sellaiseksi, että energian kokonaismäärä on järkevä hevosen lihavuuskuntoon ja sen tekemään työhön nähden.

Liikalihavuus on vakava terveysriski hevoselle. Meidän hevosihmisten olisi syytä muuttaa asenteitamme. Laiha hevonen näyttää ihmisen silmissä säälittävältä, mutta todellisuudessa kaikkein kiireisimmän avun tarpeessa ovat pullukat hevoset. Villihevoset eivät ole koskaan lihavia. Hevonen on luonnossa sopeutunut ajoittaisiin niukan ravinnon kausiin ja kestää ne hyvin. Sen sijaan lihavuus on hevoselle luonnoton olotila, jota sen aineenvaihdunta ei kykene kunnolla käsittelemään.

torstai 24. marraskuuta 2011

Yrtit hevosen ruokinnassa

Yrtit ja luontaistuotteet hevosen ruokinnassa

Yrtit ovat mielestäni ensisijaisesti vaihtoehtoja synteettisille lääkkeille. Niillä harvoin on varsinaista ruokinnallista merkitystä, koska syötettävät määrät ovat niin pieniä. Yrtit kyllä sisältävät kaikkien kasvien lailla energiaa, valkuaista, kivennäisiä ja vitamiineja, mutta ellei yrttejä syötä hevoselle vähintään kiloa päivässä, ne eivät käytännössä juuri vaikuta ravinteiden saantiin. Yrttien ravintosisältö myös vaihtelee samalla tavoin kuin esimerkiksi heinän ravintosisältö vaihtelee, kasvuolojen ja maaperän mukaan.

Synteettisten kivennäisten korvaaminen yrteillä on ajatuksena kiehtova, mutta valitettavasti käytännössä aika utopistinen. Perusongelma on, ettei yrttejä yleensä ole järkevää tai terveellistä syöttää kovin suuria määriä, jolloin vastaavasti niistä ei saada ravinteita tarpeeksi täydentämään hevosen perusrehua eli ravinneköyhää suomalaista heinää.

Tietysti asiaan vaikuttaa se, mitkä kasvit lasketaan kuuluviksi yrtteihin. Jos esimerkiksi sinimailanen on yrtti, niin silloin yrteillä on ruokinnallista merkitystä: korvattaessa heinästä merkittävä osa sinimailasella voidaan saada ainakin pääkivennäisten (makroravinteiden) tarve täyteen, suolaa lukuun ottamatta. Sinimailanen sisältää suuria määriä valkuaista ja kalsiumia ja myös sen fosfori-, magnesium ja hivenainepitoisuudet ovat tyypillistä timoteivaltaista heinää suurempia.

Yleensä kuitenkin yrteillä tarkoitetaan kasveja, joilla on lääkinnällisiä vaikutuksia. Esimerkiksi sinimailasta ei tässä mielessä ole yleensä totuttu pitämään yrttinä, vaan rehukasvina. Rajanveto on kuitenkin joskus vaikeaa – mikä on lääkinnällinen vaikutus? Sinimailasesimerkillä jatkaaksemme: sinimailanen emäksisenä rehuna toimii mahahaavan ennaltaehkäisyssä ja tukihoidossa. Sinimailanen stimuloi selluloosaa hajottavien mikro-organismien toimintaa hevosen suolistossa ja parantaa siten rehujen hyväksikäyttöä (Frape 2004). Sinimailasen on myös eräässä tutkimuksessa todettu lisäävän valko- ja punasolujen tuotantoa ja hillitsevän tulehdusta (Romic 1978). Onko sinimailanen siis sittenkin lääkekasvi?

Ehkä asiaa voi ajatella myös toisinpäin: onko olemassa kasvia, jolla ei olisi mitään lääkinnällistä vaikutusta? Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä tiukemmin ruokinta ja lääkintä tuntuvat kietoutuvan toisiinsa ja sitä hämärämmäksi tulee yrtin ja rehun välinen ero.

En pidä itseäni yrttiasiantuntijana, mutta kuitenkin voidakseni tehdä ruokintaneuvontaa minun on käytännössä ollut pakko perehtyä kymmenien erilaisten rehukasvien vaikutuksiin hevosen elimistössä eikä oppimisen ja perehtymisen tarpeelle näy mitään loppua. Uusia tuotteita markkinoidaan hevosille jatkuvasti. Toisaalta oman tietämyksen kasvaessa uudenlaiset rehuyhdistelmät tulevat mahdollisiksi.

Oman kategoriansa yrteissä muodostavat myrkyllisiksi luokitellut kasvit. Rajanveto myrkyn ja lääkkeen välillä on sekin joskus vaikeaa ja ainoa ero voi olla annostuksessa, kuten kuuluisa Paracelsus 1500–luvulla tiettävästi lausui. Itse en kuitenkaan lähde suosittelemaan mitään myrkylliseksi luokiteltavaa kasvia mihinkään käyttötarkoitukseen, edes pieninä annostuksina. En esimerkiksi suosittele pietaryrttiä, vaikka sitä olisikin käytetty kansanlääkinnässä loisten häätöön vuosikymmeniä tai vuosisatoja. Jos oma hevoseni itse vapaasti runsaalla laitumella laiduntaessaan päättäisi mennä napsimaan pietaryrttiä, en estäisi sitä niin tekemästä. Mutta en silti menisi tarkoituksella tätä tai muutakaan myrkyllistä kasvia syöttämään hevoselle, ainakaan kuivattuna tai muihin rehuihin sekoitettuna.

Luontaistuotteisiin saa helposti käytettyä paljon rahaa. Jos tämä raha on pois perusruokinnasta eli jos yrtti- ym. tuotteiden hankkimisen takia ei ole varaa satsata laadukkaisiin ja ravintorikkaisiin perusrehuihin, niin silloin luontaislääkkeet kääntyvät itseään vastaan. Eli allekirjoitan täydellä sydämellä sen mitä lähes jokaisen luontaistuotepurkin kyljessä lukee: ravintolisät täydentävät monipuolista ruokavaliota, eivät korvaa sitä. Toisaalta yrttejä on mahdollista kerätä itsekin täysin ilmaiseksi, mutta aikaa ja vaivaa tämä tietysti vaatii.

Kaikilla lääkkeillä, myös yrtti- ja luonnonlääkkeillä, on sivuvaikutuksia. Sivuvaikutukset ja yhteisvaikutukset on syytä tuntea hyvin ennen kuin lähtee syöttämään yrttejä hevoselle.  Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitään yrttiä ei pitäisi syöttää jatkuvasti, vaan sopivan mittaisina kuureina.

Itse asiassa sama sääntö kuuriluonteisesta syöttämisestä pätee useimpiin kasveihin. Monilla kasveilla on sekä hyödyllisiä että haitallisia ominaisuuksia. Esimerkiksi pellavansiemen on monessa mielessä erittäin terveellinen rehu. Sen on mm. tieteellisesti todistettu helpottavan kesäihottumaa (O’Neill et al. 2002c), siinä on paljon omega3–rasvahappoja, se tasapainottaa suoliston toimintaa ja edistää hiekan poistumista suolesta ja on vielä tulehduksia hillitsevä (anti-inflammatory). Kuitenkin pellava on myös kadmiumin kerääjä ja sen pitkäaikainen jatkuva syöttäminen voi johtaa kadmiumin kerääntymiseen elimistöön.

On  tärkeää muistaa hevosen ruokinnan yhteydessä, että kuuriluonteinen syöttäminen ei saa tarkoittaa rehun äkillistä vaihtamista toiseen. Rehuja voi ja on hyväkin välillä vaihtaa, mutta vaihtamisen pitää aina tapahtua hitaasti. Heinää saa vaihtaa maksimissaan kilon viikossa ja väkirehuja maksimissaan pari desiä päivässä. On aina muistettava, että hevosen elimistö ei ole sopeutunut ravintokasvien äkilliseen muutokseen. Hevosen luontaisessa elinympäristössä on vaihtelua: kasvien kehitysaste muuttuu (lehtiaste, kukinta, siemenaste, kuihtuminen) ja vuodenajat vaihtuvat. Muutokset eivät kuitenkaan koskaan ole äkillisiä, vaan ne tapahtuvat hyvin hitaasti viikkojen ja kuukausien aikana. Ideaalitapauksessa hevoselle olisi hyvä suunnitella esimerkiksi neljä erilaista ruokintaohjelmaa, joissa heinä pysyisi samana (korvautuen kesällä laidunruoholla), mutta muut rehut vaihtuisivat vuodenaikojen vaihtuessa. Näin olisi mahdollista ottaa huomioon myös esimerkiksi vitamiinien erisuuruiset tarpeet eri vuodenaikoina.

Lähteet:

Frape, D. 2004: Equine Nutrition and Feeding, 3rd. ed, p. 58. – Blackwell Publishing 650 p.
O’Neill, W., McKee, S. & Clarke A.F. 2002c: Flaxseed (Linum usitatissimum) supplementation associated with reduced skin test lesional area in horses with Culicoides hypersensitivity. – Can. J. Vet. Res. 66: 272-277.
Romic, S. 1978: Dietary and protective value of lucerne in the feeding of horses – Poljoprivredna Znanstvena Smotra 45: 5-17.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Myslit ja pelletit vs. perusrehut

Teolliset täysrehut eli myslit ja pelletit koostuvat tyypillisesti aika pitkälle samoista raaka-aineista merkistä riippumatta. Pääraaka-aineet ovat lähes aina viljoja. Lisäksi mukana on vaihtelevia määriä soijaa, sinimailasta, öljyjä, siemeniä, yrttejä sekä kivennäisiä ja vitamiineja. Viljat ovat useimmiten edullisemmasta päästä, eli ohraa ja maissia. Myös vehnää ja kauraa on joissakin rehuissa. Kauran maailmanmarkkinahinta on kallis, vaikka sitä Suomessa saakin edullisesti.

Periaatteessa minkä tahansa myslin tai pelletin pystyy korvaamaan edullisemmin käyttämällä suoraan mainittuja perusraaka-aineita: viljoja, soijaa, sinimailasta jne. Kivennäisten saannin pystyy säätelemään tarkemmin ja paremmin kun ottaa ne erillisestä pussista. Myslien ja pellettien etuna onkin oikeastaan vain kaksi asiaa:
- helppo ja nopea annostelu
- kypsennetyt viljat (ne joissa niitä on).

Viljojen kypsentäminen, pelletiksi puristaminen ja mikronisointi infrapunavalon avulla ovat keinoja lisätä ohutsuolessa tapahtuvaa hiilihydraattien hajotusta. Näillä menetelmillä ei ole vaikutusta rehun kokonaissulavuuteen, mutta niillä voidaan lisätä ohutsuolessa tapahtuvan hajotustyön osuutta pilkkomisprosessissa. Tällä tavoin suurempi osa hiilihydraateista imeytyy glukoosina verenkiertoon ja pienempi osuus mikrobikäymisen tuotteina, haihtuvina rasvahappoina ja maitohappona. Tällä on merkitystä lähinnä kilpahevosten ruokinnassa. Riippumatta viljan käsittelytavasta on tärkeää rajoittaa kerralla syötettävän vilja-annoksen määrä mahdollisimman pieneksi. Tärkkelyksen kerta-annoksen määrä ei koskaan saa ylittää 4 g/ kg ruumiinpainoa (2 kg puhdasta tärkkelystä eli noin 3-4 kg kauraa 500-kiloiselle hevoselle) tai liian suuri osa tärkkelyksestä jatkaa hajoamattomana matkaansa paksuun suoleen ja siellä tapahtuvaan mikrobikäymiseen..

Parhaimmat myslit  ja pelletit ovat mielestäni sellaisia, joissa on monipuolinen koostumus, tarpeeksi suuret kivennäis- ja vitamiinipitoisuudet ja joissa ei ole huonosti sulavia ja turhia ainesosia, kuten viljojen kuorijauhoa, leseitä tai olkea. Parhaissa täysrehuissa öljyt ovat korkealuokkaisia ja kylmäpuristettuja eikä hevosen elimistöä siten rasiteta hapettuneilla rasvoilla.

Useinhan rehuvalmistajat pyrkivät nimenomaan varmistamaan ensisijaisesti sen, etteivät hevoset ainakaan saa mistään yliannostuksia, pienet kivennäisvajeet eivät heitä kokemukseni mukaan juuri huoleta.  Aliannostukset kun eivät johda välittömiin seuraamuksiin. Olen tätä asiaa kysellyt mm. Eviran rehuvalvonnan johtajalta ja saanut tietää, että Evira periaatteessa kyllä voi  puuttua harhaanjohtavaan markkinointiin, mutta käytännössä heillä ei ole resursseja valvoa kaikkia väitteitä kuten "Tästä rehusta hevosesi saa kaiken tarvitsemansa ilman muita purkkeja". Eli kukaan ei siis valvo sitä, toteutuvatko hevosten ravinteiden tarpeet oikeasti silloin kun syötetään täysrehua X. Yleensä ne eivät täyty, vaan puutetta jää hivenaineista ja vitamiineista, erityisesti kalliista E-vitamiinista.

Yksi suuri epäkohta täysrehujen markkinoinnissa ja annostelusuosituksissa on myös se, että niissä ei koskaan kerrota MILLAISEN HEINÄN kanssa annostelusuositus toimii. Valmistaja epäilemättä täysrehua suunnitellessaan käyttää "taulukkoheiniä" ja laskee miten paljon täysrehun pitäisi sisältää mitäkin, että heinän puutteet korjataan. Mutta tämän "taulukkoheinän" arvoja ei kerrota, joten asiakkaalla ei ole mitään mahdollisuutta verrata niitä itsellä käytössä olevaan (lähes aina huomattavasti ravintoköyhempään) heinään.

Ehkä kaikista suurin epäkohta on, että sellaista harrastehevosille sopivaa täysrehua, josta hevonen todella saisi "kaiken tarvitsemansa ilman muita purkkeja" ei ole markkinoilla kuin pari hassua valmistetta. Nämä muutamat harvinaisuudet eivät ole halvimmasta päästä eivätkä valitettavasti myöskään kotimaisia. Suuri valtaosa kaikista kotimaisista ja ulkomaisista harrastehevosille markkinoiduista rehuista ei sovellu harrastehevosen ruokintaan! Jos niitä syöttää annosteluohjeen mukaisesti, harrastehevonen saa aivan liikaa energiaa ja lihoo, kun otetaan huomioon suomalaisille hevosille tyypillisesti syötetyt heinämäärät. Jos niitä taas syöttää vähänkin vähemmän kuin annosteluohjeen verran, jää heti puutetta kivennäisistä ja vitamiineista.

Harrastehevosille ja harrastekilpahevosille myslejä tai pellettejä syötettäessä täytyy varautua täydentämään ruokintaa hivenaine- ja vitamiinivalmisteilla. Myslejä ja pellettejä ei yleisesti ottaen (muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta) voi syöttää niin paljon kuin mitä pussin kyljessä suositellaan, ellei sitten halua pudottaa hevosen heinämäärää noin viiteen - kuuteen kiloon per keskikokoinen hevonen. Hevosen terveyden vuoksi ja mahahaavan ym. ongelmien torjumiseksi on kuitenkin parempi syöttää heinää enemmän.