perjantai 25. marraskuuta 2011

Hevosen lihottaminen ja laihduttaminen

Mitä energia on?

Energia määritellään fysiikassa kyvyksi tehdä työtä. Energia on siis "virtaa", hevosen "polttoainetta".

Energiaa hevonen saa kaikista syömistään rehuista, mutta pääosa energiasta hevoselle tulee heinästä tai laidunruohosta. Energiaa tulee rehujen sisältämistä kuiduista, tärkkelyksestä, sokereista ja rasvoista. Valkuaisestakin osa voidaan käyttää energiaksi.

Puhutaan myös "nopeasta" ja "hitaasta" energiasta. Nopeaa energiaa tulee esimerkiksi tärkkelyksestä, jota on paljon viljoissa. Se hajoaa nopeasti, jo ohutsuolessa, ja voidaan käyttää työhön muutamassa tunnissa. Hidasta energiaa ovat esimerkiksi kuidut: ne hajoavat vasta paksussa suolessa ja hajotustyö on hidasta kestäen jopa useita vuorokausia. Rasvat imeytyvät ohutsuolesta ja niitä hevoset yleisesti ottaen pystyvät käyttämään tehokkaasti hyväkseen, mutta käytännössä eri yksilöiden välillä voi olla suuria eroja ja asiaan vaikuttaa myös syötettävän rasvan määrä ja laatu sekä kerta-annoksen koko.

Tarkastelemalla rehuja lähemmin huomataan vielä lisää vivahteita. Esimerkiksi: vaikka kaikki viljat sisältävät paljon tärkkelystä, niin silti eri viljalajien sulavuudessa on eroja. Tässä näkyvät myös hevosten yksilölliset ominaisuudet, joillakin hevosilla esimerkiksi kokokaura tulee kokonaan "läpi".

Energian yksikkö on joule, tavallisimmin rehujen energiasisällöt ilmoitetaan megajouleina MJ. Rehujen energiasisältö voidaan ilmaista myös rehuyksikköinä (ry). Yksi rehuyksikkö vastaa yhden ohrakilon sisältämää energiaa. Megajoulet voidaan muuntaa rehuyksiköiksi ja päinvastoin.



Lihottamisen ja laihduttamisen periaatteet

Kun hevosta halutaan lihottaa, sen energian saantia täytyy lisätä yli tarpeen. Kun hevosta halutaan laihduttaa, sen energian saantia täytyy vähentää niin että se on alle tarpeen. Jos hevonen saa täsmälleen sen verran energiaa kuin mitä se kuluttaa elintoimintoihinsa ja tekemäänsä työhön, se pysyy sen painoisena kuin mitä se sillä hetkellä on. Energian saanti pitää siis laihalle hevoselle mitoittaa yli 100 prosenttiin tarpeesta, normaalisti 110 - 120 prosenttiin. Lihavalle energian saanti säädetään 80 - 90 prosenttiin sen hetkisestä tarpeesta.

Periaatteessa lihottaminen ja laihduttaminen kuulostavat hyvin yksinkertaiselta: lisätään tai vähennetään energian saantia eli rehujen määrää. Todellisuudessa tilanne on kuitenkin monimutkaisempi.  Monet hevoset eivät yksinkertaisesti suostu ”noudattamaan” taulukkoarvoja. Jotkut laihtuvat, vaikka niiden pitäisi laskelmien perusteella saada energiaa rutkasti yli tarpeen. Toiset tuntuvat lihovan kun vain katsovat ruokaa. Tässä on kyse kolmesta asiasta: 1) hevosen yksilöllisestä kyvystä sulattaa rehuja, 2) hevosen yksilöllisestä tavasta käsitellä ylimääräistä energiaa (varastoidaanko se ”läskinä” vai riehutaanko se ulos tarhassa tai liikutettaessa) ja 3) rehujen koostumuksesta eli siitä, missä MUODOSSA niiden sisältämä energia on. Kun puhutaan ”hyvistä rehunkäyttäjistä” ja ”huonoista rehunkäyttäjistä”, tarkoitetaan ensin mainittua asiaa. Alkuperäisrotuiset hevoset ovat tyypillisesti hyviä rehunkäyttäjiä eli ne käyttävät erittäin tehokkaasti saamansa ravinnon hyödykseen. Lisäksi ne myös varastoivat ylimääräistä energiaa helposti rasvakudokseen eli lihovat. Tämä on seurausta sopeutumisesta ankariin luonnonoloihin.

Rehun käytön tehokkuus on asia, jonka useimmat hevosenomistajat huomaavat omasta hevosestaan käytännön elämässä. Sen sijaan rehujen koostumukseen eli hevosen saaman energian muotoon kiinnitetään yleensä liian vähän huomiota.

Hevonen on luontaisesti ruohonsyöjä, luonnossa se saa hyvin harvoin viljoja ja sen syömä ruoho on vähäsokerista. Tästä johtuen hevonen ei siedä korkeita tärkkelys- ja sokeripitoisuuksia. Hevosen yksilöllinen aineenvaihdunta ja geneettiset ominaisuudet ratkaisevat, miten hevosen elimistö "ratkaisee" liiallisen hiilihydraattien saannin ongelman. Toiset hevoset (hyvät rehunkäyttäjät) lihovat ja niiden veren insuliinitaso nousee ja niille voi kehittyä insuliiniresistenssi ("hevosten sokeritauti"). Huonot rehunkäyttäjät saattavat päästää suuremman osan hiilihydraateista läpi ohutsuolesta. Jos paksuun suoleen joutuu kerralla kovin isoja määriä liukoisia hiilihydraatteja eli sokereita ja tärkkelystä, niin näillä hiilihydraateilla elävien bakteerien määrät kasvavat äkillisesti moninkertaiseksi. Samalla toisia bakteereja kuolee joukoittain ja verenkiertoon vapautuu bakteerimyrkkyjä, jotka aktivoivat kavion sälekerrosta tuhoavia entsyymejä. Hevonen sairastuu kaviokuumeeseen. Hiilihydraattiylimäärän suuruudesta riippuen taudin vakavuus voi vaihdella lievästä irtoseinäisyydestä tai pienistä kavion seinän pullistumista akuuttiin kaviokuumeeseen kovine kipuineen.


Laihojen hevosten erityisongelmat

Jos hevonen saa energiaa rehuista monta kymmentä prosenttia yli teoreettisen tarpeensa, mutta on silti laiha, tähän on aikuisella hevosella kolme tyypillistä selitystä:

1) energian tarve on arvioitu väärin
2) hevonen käyttää ylimääräisen energian johonkin muuhun kuin rasvakerroksen kasvattamiseen eli lihomiseen. Esim. hevonen riekkuu tarhassa tai muulla tavalla "pöllöilee" energiansa taivaan tuuliin
3) hevonen ei syystä tai toisesta pysty saamaan rehuista irti sitä energiamäärää, mikä niissä teoriassa on. Eli rehujen energiasta normaalia suurempi osa menee sonnan mukana lantalaan, eikä rasvakerroksen kasvattamiseen (tai työntekoon).

Aina laihuus ei ole ruokintaperäistä. Ennen rehuannosten lisäämistä olisikin syytä ainakin ottaa hevosesta laajat verikokeet, raspauttaa hampaat hampaidenhoitoon perehtyneellä eläinlääkärillä ja selvittää, onko hevosella hiekkaa suolistossa.

Huonot rehunkäyttäjät ovat yleensä herkempiä reagoimaan kaikenlaisiin suoliston toiminnan häiriöihin. Vaikka rehujen suuri hiilihydraattimäärä ei aiheuttaisikaan kaviokuumetta, se joka tapauksessa häiritsee paksun suolen toimintaa muuttamalla sen bakteerikantaa epäedullisempaan suuntaan. Tässä siis voi olla yksi syy sille, miksi jotkut laihat hevoset laihtuvat sitä enemmän mitä enemmän niille syötetään esimerkiksi viljoja. Eli aina ratkaisu lihottamiseen ei ole vain rehujen määrän nostaminen, vaan joskus määriä voi olla jopa syytä vähentää. Kun löydetään oikeat rehut eli sellaiset rehut, mitä hevonen pystyy parhaiten hyödyntämään, ei ole enää tarvetta eikä järkeä yliruokkia hevosta.

Liiallinen rehujen sokeripitoisuus voi siis johtaa kaviokuumeen tapaiseen oireiluun ja vatsavaivoihin. Kun hevonen joutuu elämään pitkiä aikoja kipujen kanssa, tämä stressitila itsessään laihduttaa hevosta lisää. Omistaja lisää ruoan määrää entisestään yrittäessään lihottaa hevosta ja kierre on valmis. Stressi voi myös johtaa metabolisen oireyhtymän ja insuliiniresistenssin kehittymiseen (ks. lisää tästä taudista alla).

Laihtumiseen taipuvaisille hevosille ei myöskään kannata syöttää ylen määrin kuituja. Nykyhevonen saa paljon kuitupitoisempaa ravintoa kuin mihin hevoset ovat luonnossa sopeutuneet. Luonnossahan hevonen ei syö kortista kuivaheinää - ainakaan koko vuotta - vaan tuoretta ruohoa. Jos hevoselle syötetään suuria määriä kortista heinää, se voi saada kuituja liikaa. Suuret kuitumäärät hidastavat ruoansulatusta ja estävät muiden ravinteiden imeytymistä. Tämä ei ole ongelma hyville rehunkäyttäjille, mutta laiheliineille se voi olla. Siksi laihoille hevosille ei kannata syöttää vapaasti heinää, jos se on tyypillistä suomalaista kuitu- ja sokeripommiversiota. Laiha hevonen saattaa paradoksaalisesti laihtua sitä enemmän, mitä enemmän sille syötetään kortista heinää.



Lihavien hevosten erityisongelmat

Lihomiseen taipuvaiset hevoset pystyvät käyttämään eri energian lähteitä tehokkaasti hyväkseen. Niille voidaan antaa kuitupitoisempia rehuja kuin laiheliineille. Ankariin luonnonoloihin sopeutuneet alkuperäisrodut, kuten islanninhevonen ja shetlanninponi, ovat tottuneet ravinnon hieman korkeampaan kuitupitoisuuteen.

Hyvät rehunkäyttäjät ovat erityisen alttiita sairastumaan metaboliseen oireyhtymään. Tosin kuten aiemmin todettiin, metabolinen oireyhtymä voi kehittyä myös laihoille hevosille kroonisen stressin seurauksena. Tyypillistä metabolisessa oireyhtymässä on runsas tai epätyypillisiin paikkoihin, kuten hännän tyveen tai esinahan alueelle ilmestyvä, rasvakudos. Laihoilla hevosilla voi olla valtava heinämaha, vaikka ne ovat muualta laihoja. Tautiin liittyy insuliiniresistenssi: veren insuliinitaso on tavallista korkeampi, mutta solut eivät vastaa insuliiniin normaalilla tavalla. Insuliinin tehtävähän on poistaa liiallista sokeria verestä. Insuliiniresistenssi kehittyy usein liian sokeripitoisen ruokinnan seurauksena. Paitsi että rehujen korkea sokeripitoisuus voi suoraan laukaista kaviokuumeen se siis myös edistää insuliiniresistenssin syntyä, ja tämä sairaus itsessään usein johtaa kaviokuumeeseen monimutkaisen hormonaalisen ketjun kautta. Eli kaviokuume on siis todellakin vakavasti otettava riski lihavilla hevosilla ja liikalihavuutta on syytä yrittää ehkäistä kaikin keinoin.

Hyvien rehunkäyttäjien ruokinnassa tulee välttää rasvoja, sokereita ja tärkkelystä. Kuituja voi antaa reilummin kuin huonoille rehunkäyttäjille, ja valkuaisen riittävästä saannista tulee huolehtia. Käytännössä tämä tarkoittaa kohtuullista annosta vähäsokerista heinää ja valkuaistäydennyksenä esimerkiksi pellavansiemeniä, soijaa, hampunsiemeniä tai sinimailasta. Heinäanalyysi on välttämätön, koska heinän valkuaispitoisuus ratkaisee, kuinka paljon valkuaistäydennystä on annettava. Kivennäisten riittävästä ja tasapainoisesta saannista on tärkeä huolehtia myös lihavilla hevosilla. Laihdutettavat hevoset tarvitsevat yleensä isomman kivennäisannoksen kuin lihotettavat, sillä ne eivät saa pienemmästä rehuannoksestaan yhtä paljon kivennäisiä ja vitamiineja.




Lopuksi

Niin sanotut patenttiratkaisut harvoin toimivat laihojen tai lihavien hevosten kohdalla. Esimerkiksi vapaa heinä ei yleensä toimi lihavilla eikä laihoilla hevosilla. Lihavat hevoset saavat liikaa energiaa vapaasti syötettäessä. Laihat hevoset saavat helposti joko liian vähän energiaa vapaalla heinäruokinnalla (jos heinä on kortista) tai liian paljon valkuaista (jos heinä on lehtevää).

Pelkkään rehujen energiasisältöön ei kannata tuijottaa, vaan energian muoto on yhtä tärkeä asia. Olennaista on löytää kullekin hevoselle parhaiten sopiva yhdistelmä energian eri lähteitä: kuituja, rasvoja, sokereita ja tärkkelystä. Sen jälkeen lasketaan rehujen määrä sellaiseksi, että energian kokonaismäärä on järkevä hevosen lihavuuskuntoon ja sen tekemään työhön nähden.

Liikalihavuus on vakava terveysriski hevoselle. Meidän hevosihmisten olisi syytä muuttaa asenteitamme. Laiha hevonen näyttää ihmisen silmissä säälittävältä, mutta todellisuudessa kaikkein kiireisimmän avun tarpeessa ovat pullukat hevoset. Villihevoset eivät ole koskaan lihavia. Hevonen on luonnossa sopeutunut ajoittaisiin niukan ravinnon kausiin ja kestää ne hyvin. Sen sijaan lihavuus on hevoselle luonnoton olotila, jota sen aineenvaihdunta ei kykene kunnolla käsittelemään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti