Heinän laatu ja määrä

 Millaista on hyvä hevosheinä?

Heinän laadusta kirjoitellaan paljon, ja lähes kaikilla hevosihmisillä on oma käsityksensä siitä, millaista heinän ”pitäisi’ olla. Yhden mielestä ehdottomasti kuivaheinää, toisen mielestä ehdottomasti säilöä, kolmannen mielestä heinän pitää olla mahdollisimman kortista ja neljännen mielestä mahdollisimman lehtevää! Joku varoittaa heinän liian suuresta valkuaispitoisuudesta, toinen taas liiallisesta sokerista.

Totuus on kuitenkin, että se mikä on hyvästä yhdelle hevoselle, voi olla liikaa toiselle. Hevoset ovat monen asian suhteen yksilöitä. Olemassa olevat sairaudet vaikuttavat hevosen kykyyn sulattaa ravintoa. Esimerkiksi se, että yksi tallin hevosista menee ripulille jostakin tietystä heinästä, ei tarkoita että heinä välttämättä on ”huonoa”.  Kyseinen hevonen voi olla poikkeuksellisen herkkä tai sen suoliston mikrobikanta voi olla valmiiksi epätasapainossa, jolloin heinän kohtuullinenkin sokeripitoisuus tai pieni ylimääräinen mikrobitoiminta voi olla liikaa tälle nimenomaiselle hevoselle tässä nimenomaisessa tilanteessa. Sama hevonen voi hyvinkin kestää saman heinän esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua, jos hevosen suoliston mikrobikanta on saatu tasapainoon ensin. Tai sitten ei. Kun suoliston mikrobikanta on mennyt sekaisin, sitä ei runsassokerisella heinällä ole kovin helppo saada takaisin tasapainoon, koska sokerit ruokkivat olemassa olevaa mikrobikantaa. Haitalliset bakteerit viihtyvät erinomaisesti saadessaan fruktaaneja. Toisaalta fruktaanit, kuten inuliini, ovat ravintoa myös ”hyville” bakteereille. Mutta on olennaisen tärkeää saada haitallisten mikrobien rehottaminen suolessa ensin kuriin ennen kuin suoleen laittaa ylimääräisiä fruktaaneja.

Koska heinän laatu on mielestäni tärkein asia hevosen ruokinnassa – ehkä jopa hevosen hoidossa ylipäätänsä – ja koska tästä aiheesta on vaikea löytää selkokielistä ja yksinkertaista ohjetta, yritän tehdä tästä sellaisen! Tekstin lopussa olevissa taulukoissa on annettu karkeita nyrkkisääntöjä siitä, millaista heinää millekin hevoselle kannattaa metsästää. Lisäksi yritän vastata yleisimpiin kysymyksiin heinän laadusta.


Mutta sehän on vain heinää, mitä väliä sillä on? Tärkeintä on mitä mysliä hevoselle syöttää.


Kuten arvata saattaa, olen tästä eri mieltä. Muuten tuskin vaivautuisin kirjoittamaan aiheesta yhdeksää sivua  Ajattelepa, mitä rehua syötät hevoselle eniten kiloina päivässä. Keskikokoinen kilpahevonenkin saa yleensä vähintään 5 kg heinää päivässä. Tarkastellaan esimerkiksi sokerin saantia tästä viidestä kilosta heinää ja oletetaan, että sinulla on valittavanasi kaksi kuivaheinää, heinä A ja heinä B. Heinässä A on sokeria 50 g/ kg ka (5 %) ja heinässä B on sokeria 180 g/ kg ka (18 %). Viiden kilon päiväannoksella ero sokerin saannissa per päivä on heinän A ja B välillä (joiden molempien kuiva-aineprosentti 83) noin 540 grammaa päivässä. Heinästä B tulee siis hevoselle päivässä yli puoli kiloa enemmän sokeria kuin heinästä A. Harva syöttäisi hevoselleen puolta kiloa sokeria päivässä, mutta näin helposti se tulee ”pelkästä heinästä”. Heinän B sokeripitoisuus ei muuten ole mitenkään tavaton, päinvastoin melko tyypillinen kortisen kuivaheinän arvo.

Ja vaikkei välittäisi sokeripitoisuuksista, niin sama juttu koskee heinän kaikkia muitakin arvoja. Myslit ja pelletit on suunniteltu täydentämään jotakin tiettyä ”ideaaliheinää”. Ellei heinäsi vastaakaan tätä ideaaliheinää koostumukseltaan – ja voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä tämän olevan erittäin yleistä – teollisesta myslistä ei enää tule ”kaikkea” tai voi tulla liikaa ”jotain”. Tietenkin jotkut rehumyyjät voivat vakuuttaa heinäanalyysien olevan turhia, ostat vain tätä mysliä ja homma on sillä selvä. Tämä taktiikka toimii lyhyellä tähtäyksellä: asiakas ostaa myslit siitä ilosta, ettei hänen ”tarvitse vaivautua” miettimään heinän ravintoarvoja. Pitkällä tähtäyksellä heinäanalyysi ja täysrehujen annostelun suunnittelu sen pohjalta olisi mielestäni kuitenkin myös täysrehujen valmistajan ja myyjän etu: vain sillä tavoin voidaan olla varmoja, että hevonen todella saa kaikki tarvitsemansa ravinteet eikä mitään liikaa. Heinäanalyysiin perustuva ruokintasuunnitelma on siis paras tapa varmistaa myslin tai pelletin toimiminen valmistajan tarkoittamalla tavalla.


Kuivaa vai säilöä?


Kun hevosen suoliston mikrobikanta on normaali (ei ripulia, ei ulosteen löysyyttä) ei mielestäni ole suurta väliä, syötetäänkö kuivaheinää, säilöheinää vai säilörehua. Olennaista ovat heinän analyysitulokset. Ripulilla oleville hevosille säilörehu tai säilöheinä ei kuitenkaan yleensä ole paras vaihtoehto. Ripulin syy pitää aina selvittää, hoito riippuu alkuperäisestä syystä. Joka tapauksessa ripulilla olevalle hevoselle on turvallisinta syöttää pölyämätöntä ja vähäsokerista (alle 100 g/ kg ka sokeria) kuivaheinää, kunnes oireet ovat kokonaan poissa. Säilöntäprosessin kannalta hyödyllinen mikrobikanta voi olla liikaa valmiiksi epätasapainossa olevalle suolistolle.

Pölyallergiasta kärsiville hevosille säilöheinä tai säilörehu on usein parempi vaihtoehto kuin kuivaheinä.

Joillekin hevosille säilöheinä tai säilörehu ei kerta kaikkiaan sovi. Aina asialle ei löydy kunnollista syytä. Tiedän hevosia, jotka menevät ripulille jopa alle puolesta kilosta säilöheinää, ja sama toistuu vuodesta toiseen ja täysin riippumatta totutuksen hitaudesta, säilöheinän alkuperästä, vesipitoisuudesta, analyysituloksista, pH:sta, säilöntäaineesta tai säilöntäaineen puuttumisesta tai muusta ruokinnasta. Antaisin paljon, jos pääsisin perille tämän ilmiön tarkasta syystä, mutta se on minulle edelleen mysteeri. Epäilen kuitenkin, että kyse on säilöheinän normaalista mikrobikannasta, joka on syystä tai toisesta liikaa kyseiselle hevoselle. Onneksi suuri valtaosa hevosista kuitenkin kestää säilöheinää - sitä kun on yleensä helpommin saatavilla ja siinä on suurempi valikoima kuin kuivaheinissä, toisin sanoen enemmän valinnan varaa esimerkiksi kuitu-, valkuais- ja sokeripitoisuuksien suhteen.


Hygieeninen laatu


On sanomattakin selvää, että heinän on oltava hyvää hygieeniseltä laadultaan. Parhaimmatkaan ravinneanalyysitulokset eivät paljon lohduta, jos heinän joutuu lopulta kuitenkin kärräämään metsään… Heinän hygieenisen laadun pystyy arvioimaan aistinvaraisesti riittävän hyvin, kun on tähän harjaantunut. Hyvä heinä tuoksuu hyvälle. Se ei pölyä eikä siinä ole hometta, valkoisia pilkkuja (hiivaa), tummia tai (kuivaheinässä) kosteita kohtia eikä se tunnu lämpimältä.


Kortista vai lehtevää?

Monet hevosenomistajat haluavat syöttää hevoselleen mahdollisimman kortista heinää, koska pelkäävät hevosen muuten saavan liian vähän kuitua. Tämä pelko on yleensä täysin turha. Jo kohtuullisen pienestä heinämäärästä tulee aivan riittävästi kuitua hevosen suoliston toiminnan kannalta. Laidunruoho (joka on hyvin lehtevää) on kuitupitoisuudeltaan lähinnä hevosen luonnollista ravintoa. Hevonen ei ole luonnossa sopeutunut syömään kortista heinää, ainakaan jatkuvasti. Toki luonnossakin on kausivaihtelua ja ajoittain hevonen joutuu syömään kortisempaa, kuollutta heinää. Mutta jos hevonen saa valita, se menee laitumellakin aina ja poikkeuksetta ensin syömään nuoren, lehtevän ruohon. Se syö tähkällä olevaa (kortista) heinää vain, jos mitään muuta ei ole.

Hyvälle rehunkäyttäjälle suurikaan kuitupitoisuus ei kuitenkaan yleensä ole ongelma. Mutta silloin kun hevosella on vaikeuksia pitää painoa tai lihasmassaa yllä tai sillä on pientäkään vikaa hampaissaan, kortista heinää on syytä välttää viimeiseen saakka. Tarkista hevosen sontakikkareet. Ovatko ne ovat talikosta helposti putoavaa ”hötöä”? Näkyykö niissä normaalia enemmän tai  pidempiä korrenpätkiä (vertaa saman tallin hyvien rehunkäyttäjien kikkareisiin)? Nämä ovat varmoja merkkejä liiallisesta kuidun saannista. Siis liiallisesta tälle hevosyksilölle, ei välttämättä sille viereisen karsinan pullukalle. Laihoille hevosille ja vanhoille hevosille heinän pitää olla mahdollisimman lehtevää. Näillä hevosilla on heikentynyt kyky hyödyntää heinän kuituja, ja ne saattavat laihtua sitä enemmän mitä enemmän niille annetaan kortista heinää. Heinän vaihtuessa lehtevämpään versioon moni hevosenomistaja ei ole uskoa silmiään, niin valtava ero tällä voi olla hevosen ulkonäössä ja hyvinvoinnissa jo kuukauden kuluttua. HUOM. heinän muutos on AINA tehtävä vähitellen, kilo viikossa vanhaa heinää uudella korvaten.

Kortista heinää on syytä välttää myös hevosilla, joilla (syystä tai toisesta) on taipumusta tukosähkyihin.

Kortista heinää pidetään usein ”laihan” ja lehtevää ”vahvan” heinän synonyyminä. Monet suosittelevat ”laihaa” heinää aineenvaihduntasairauksista kärsiville hevosille. Kortinen heinä on kuitenkin lähes aina erittäin sokeripitoista. Mitä myöhempään heinä niitetään, sitä pidemmällä se on kehitysasteessaan. Mitä pidemmällä kesässä ollaan, sitä todennäköisemmin peltomaasta ovat ravinteet ja kuivina kesinä myös vesi loppuneet. Heinä ei voi kuluttaa yhteyttämisessä tuottamiaan sokereita kasvuun, jos sillä ei ole kasvua varten tarpeeksi ravinteita tai vettä. Pitkällä kehitysasteessaan oleva heinä ei enää kuluta sokereita kasvuun, koska se ei enää kasva. Se vain kerää sokereita kehittyviä siemeniä ja talvehtimista varten. Kesän edetessä kivennäisarvot lähtevät usein laskuun, samoin kuin valkuaispitoisuus. ”Laiha heinä” tarkoittaakin todellisuudessa heinää, jossa on vähän valkuaista (ja kivennäisiä), mutta paljon sokeria. Huonoin mahdollinen heinä kaviokuumeiselle hevoselle siis! Kaviokuumehevonen tarvitsee hyvälaatuista valkuaista ja paljon kivennäisiä oikeissa suhteissa kasvattaakseen uudet, terveet kaviot. Kaviokuumehevoselle ei saa antaa ylimääräistä sokeria.

Olen jopa kuullut niin eriskummallisen väitteen, että hevoselle pitäisi syöttää mahdollisimman huonoa heinää, että päästään syöttämään heinää suuria määriä. Silloin hevonen ”nopeuttaa ruoansulatustaan ja saa saman määrän ravinteita kuin pienemmästä määrästä ravintorikasta heinää.” Tämä väite ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. On totta, että huonolaatuinen heinä kulkee ruoansulatuskanavan läpi nopeammin. Mutta nopeampi läpimeno ei lisää ravinteiden ottoa, vaan päinvastoin vähentää sitä. Syömiseen kuluu ehkä enemmän aikaa ja hevosilla on enemmän tekemistä, mutta siihen ne positiiviset vaikutukset jäävätkin. Liian suuri määrä sulamatonta kuitua vain estää ravinteiden imeytymistä eikä suinkaan ole terveellistä. Tutkimukset osoittavat hevosen myös pureskelevan kortista heinää vähemmän kuin lehtevää heinää. Kyllä, vähemmän! Kortisen heinän ylettömän syöttämisen yleisin seuraus onkin lihasköyhä ja huonokarvainen hevonen, jolla kylkiluut paistavat valtavan heinämahan yläpuolella. Toki hevoset ovat yksilöitä tässäkin asiassa, ja hyvä rehunkäyttäjä terveine hampaineen pärjää kortisenkin heinän kanssa, jos vain kestää tämän heinän suuren sokeripitoisuuden. Mutta yleensä parhaat rehunkäyttäjät (tyyppiesimerkkinä shetlanninponit) ovat myös herkimpiä sairastumaan kaviokuumeeseen…

”Laihan heinän” puolestapuhujat usein vetoavat luonnonmukaisuuteen ja väittävät hevosten luonnossa syövän ravinneköyhää heinää. Tämä voi olla totta osan aikaa vuodesta, mutta hevoset eivät kuitenkaan luonnossa ole pelkän timotein varassa, vaan hyödyntävät jopa sataa eri kasvilajia – heinien lisäksi myös puita, pensaita ja ruohovartisia kasveja. On myös virhe kuvitella heinäkuun puolessavälissä korjatun, kortisen, timoteivaltaisen heinän vastaavan ruohoaroilta löytyvää kuollutta ruohoa. Näiden kahden välillä on ratkaiseva ero mm. kuivumistavassa (hidas kuivuminen kuluttaa sokerit ruohosta) ja kasvien kasvuolojen (maaperä, ilmasto) välillä.

Markkinoilla on erilaisia valmisteita, joilla ”tehostetaan” hevosen ravinteiden ottoa – jotkut niistä huikean kalliita. Näistä valmisteista ei yleensä ole mitään haittaa ja voi olla jotain hyötyä, mutta paljon tehokkaampaa rahan käyttöä on mielestäni laittaa tämäkin raha laadukkaan heinän ostamiseen.


Paljonko sokeria saa olla?


Sokeripitoisuudella ei ole suurta merkitystä terveille ja normaaleille hevosille, jotka liikkuvat reippaasti joka päivä. Sen sijaan aineenvaihduntaongelmaisille hevosille (esimerkiksi kaviokuume, lannehalvaus), levossa tai kevyessä käytössä oleville tai suolistosairaille hevosille (ripuli) sokeripitoisuus on kriittinen asia. Tarkempien tutkimustietojen puutteessa nyrkkisääntönä sokeripitoisuuden ylärajasta em. herkille tapauksille voi pitää 100 g/ kg ka. Siis sata grammaa sokeria kilossa kuiva-ainetta, eli 10 %. Tämän enempää ei sokeria saisi olla ja mitä vähemmän sen parempi näille hiilihydraattiherkille hevosille. Heinässä ei varsinaisesti voi olla hevosen kannalta liian vähän sokeria. Sokereita ja muita helppoliukoisia hiilihydraatteja tulee joka tapauksessa heinästä ja muista hevoselle syötettävistä rehuista riittävästi. Ainoa haittapuoli pienessä sokeripitoisuudessa on heinän huonompi maistuvuus. Monille hiilihydraattiherkille hevosille tämäkin kuitenkin on vain etu! Säilörehuksi tehtävässä heinässä sokeria voi joskus olla myös liian vähän: säilöntäprosessi, ts. käyminen, vaatii tietyn sokeripitoisuuden onnistuakseen. Käyminen kuluttaa säilörehusta sokereita, joten säilörehun lopullisen sokeripitoisuuden saa tietää vasta käymisreaktioiden päätyttyä paalin sisällä. Kuinka kauan tässä kestää, riippuu säilörehun vesipitoisuudesta, käytetystä säilöntäaineesta ym. seikoista. Oikein kuivissa säilöheinissä käymistä ei tapahdu ollenkaan. Siksi kuivista säilöheinistä tai kuivaheinistä voi ottaa sokerianalyysin vaikka heti kuivauksen jälkeen eikä tulos muutu ajan kuluessa miksikään. Myöskään heinän säilyttäminen tallin vintillä vuoden verran tai pidempään ei käytännössä vaikuta sokeripitoisuuteen. ”Ylivuotinen” kuivaheinä ei ole sokeripitoisuuden suhteen sen turvallisempaa kuin sama heinä vuosi sitten.


Entä jos heinää liottaisi?

Heinän liottaminen voi olla ainoa vaihtoehto kahdessa tapauksessa. Ensimmäinen tapaus ovat pölyherkät hevoset, joille syystä tai toisesta ei sovi säilörehu eikä -heinä. Toinen tapaus on se nykyään valitettavan yleinen: hevonen ei kestä runsassokerista heinää, mutta mitään muuta ei ole tarjolla.

Heinän liotus poistaa oikein tehtynä keskimäärin noin 30 % sokereista ja tärkkelyksestä. Liotusta pitää tehdä vähintään 30 min kuumassa vedessä tai 1-2 h kylmässä vedessä (voi tehdä myös yön yli kylmällä vedellä). Heinän pitää olla täysin veden alla, vesi on valutettava pois ja joka kerta on käytettävä uutta vettä, sillä sokerit kertyvät veteen. Heinän liottaminen poistaa heinästä paitsi sokereita ja tärkkelystä, myös kaikkea muuta vesiliukoista: vesiliukoisia vitamiineja (mm. B-ryhmän vitamiineja) sekä kivennäisiä. Erityisen helposti heinästä katoaa kivennäisistä kalium. Tämä ei kuitenkaan ole normaalisti mikään ongelma, koska kaliumia on heinässä lähes aina runsaasti yli tarpeen ja joskus jopa liikaa. Valkuainen ei heinästä katoa kovin helposti, ja yllä olevan ohjeen mukaan liotettaessa valkuaisen hävikki on merkityksettömän pieni.

Liottaminen on kunnolla tehtynä pidemmän päälle rasittavaa puuhaa. Missään muussa kuin kunnolla tekemisessä taas ei ole mitään järkeä – heinän kevyt kastelu vain lisää mikrobitoimintaa ja pahentaa hengitystieoireita eikä poista sokereita. Liottaminen on lähinnä ensiapu tilanteessa, jossa hevonen oirehtii nykyisestä heinästä eikä muuta heinää ole heti saatavissa. Heinäähän ei muutenkaan saisi vaihtaa äkillisesti, joten esim. kaviokuumeeseen sairastuneelle hevoselle on parempikin antaa aluksi nykyistä heinää liotettuna ja vaihtaa uuteen vähäsokeriseen heinään vähitellen, samalla probiootteja syöttäen.


Mikä on sopiva valkuaispitoisuus?


Heinän liika valkuainen on yleisesti, mutta usein turhaan, pelätty asia. Jotkut haluavat heinässä olevan mahdollisimman vähän valkuaista ”päästäkseen” syöttämään mahdollisimman paljon kauraa tai teollisia täysrehuja. Hevonen ei kuitenkaan luonnossa elä viljapellossa, ja suuret väkirehumäärät ovat kiistattomassa yhteydessä mm. mahahaavaan ja kaviokuumeeseen. On mielestäni siis myös kilpahevosten ruokinnassa järkevämpää tähdätä kohtuulliseen väkirehumäärään ja pyrkiä maksimoimaan syötettävän heinän määrä. Heinän valkuaispitoisuutta ei tarvitse eikä kannata mielestäni myöskään kilpahevosilla yrittää saada minimiin, vaan kohtuullinen valkuaispitoisuus (8-10 %) toimii parhaiten ja mahdollistaa kuitenkin edelleen viljojen järkevän syötön.

Kantavilla ja imettävillä tammoilla heinän valkuaispitoisuuden nyrkkisääntö on: niin paljon kuin mahdollista! Valkuaisen tarve on etenkin lopputiineyden ja imetyksen aikana niin valtava, että heinän valkuaispitoisuudella on suuri taloudellinen merkitys. Jos heinässä on vähän valkuaista, tulee näiden hevosten ruokkiminen erittäin kalliiksi, koska valkuaistäydennystä pitää antaa runsain mitoin ja se on aina selvästi kalliimpaa kuin heinä. Onneksi imetys ajoittuu yleensä laidunkaudelle ja tuoreesta ruohosta tulee runsain mitoin valkuaista.

Liikaa valkuaista on syytä varoa lähinnä alkuperäisrotuisilla ja kylmäverisillä hevosilla. Esimerkiksi monet islanninhevoset ja shirenhevoset ovat erityisen herkkiä liialle valkuaiselle. Kohtuullinen valkuaispitoisuus (8-10 %) toimii kuitenkin näilläkin hevosilla hyvin, kunhan ei syötetä lisäksi ylen määrin valkuaispitoisia väkirehuja.


Entäs energia?


Energian saanti on ruokintalaskennassa ensimmäinen lähtökohta, se mistä kaikki alkaa. Käytännössä heinäostoksilla energia-arvolla ei kuitenkaan juuri tee mitään, toisin sanoen sen perusteella heinää ei välttämättä pysty valitsemaan. Energia-arvo nimittäin sisältää kaiken, mitä hevonen heinästä saa ”irti”. Heinän valinta joudutaan yleensä tekemään muilla kriteereillä ja energia-arvo on mikä on, mutta se tietenkin otetaan huomioon ruokinnan suunnittelussa.


Onko kivennäisarvoilla jotain väliä?

”Eikös se ole sama mitä ne heinän kivennäisarvot on, koska kivennäisethän otetaan hevoselle pussista?” Ei ole! Heinän kivennäisarvojen tunteminen mahdollistaa kivennäisruokinnan saamisen kohdalleen. Heinän kivennäispitoisuuksissa on suurta vaihtelua ja tämä vaihtelu voi käytännössä tarkoittaa kymmenien eurojen eroa kuukauden rehubudjetissa per hevonen! Voit säästää selvää rahaa ostamalla heinää, jossa on kunnon kivennäispitoisuudet. Ja mikä parasta, hevonen saa tarvitsemistaan kivennäisistä merkittävän osan luonnollisessa muodossa. Ostaessasi kunnon heinää voit selviytyä pelkällä hivenaine- ja vitamiinitäydennyksellä ja jättää yleiskivennäisen (Racing Mineral, Black horse kivennäinen ja muut vastaavat) kaupan hyllyyn. Pääkivennäisiä (Ca, P, Mg, Na) saa kyllä kohtuullisen helposti ja edullisesti täydennettyä tarvittaessa, mutta hivenaineiden täydentäminen voi olla hankalaa ja kallistakin puuhaa heinän arvojen ollessa mitättömät. Katso siis erityisen tarkasti heinän hivenaineet (erityisesti kupari ja sinkki).

Kivennäisarvojen tavoiteluvut on annettu tekstin lopussa. Luvut ovat samat kaikille hevosille hevostyyppiin katsomatta: kaikki hevoset käyttötarkoituksesta riippumatta hyötyvät saadessaan mahdollisimman suuren osan kivennäisistä heinästä. Heinä ei kuitenkaan millekään hevostyypille tuo kaikkia tarvittavia kivennäisiä, eikä pelkoa kivennäisten liiallisesta saannista heinästä yleisesti ottaen ole. Poikkeuksia tästä säännöstä ovat rauta ja kalium. Näitä kahta voi tulla liikaa heinästä. Liika kalium on yleensä peräisin liian voimakkaasta lannoittamisesta. Liika rauta taas on peräisin suomalaisesta maaperästä.

Seleeni- ja vitamiinianalyysit ovat kalliita ja niitä harvoin teetetään heinästä. Suomalaisessa heinässä on tyypillisesti hyvin vähän seleeniä, luomuheinässä sitä ei ole käytännössä ollenkaan. Vitamiinipitoisuudet laskevat heinässä ajan myötä, sitä nopeammin mitä enemmän heinä on kosketuksissa ilman ja valon kanssa. Joulukuun jälkeen ei ainakaan kuivaheinässä enää voi olettaa olevan merkityksellisiä määriä vitamiineja.

Jos pitää valita yksi yksittäinen kivennäinen ostopäätöksen perusteeksi, valitsisin kuparin. Kuparia on suomalaisessa heinässä yleensä erittäin vähän ja hevosen kuparin tarve on melko suuri verrattuna esim. ihmiseen. Tästä johtuen suurimmalla osalla suomalaisia hevosia on todennäköisesti jatkuva kuparin puutostila. Kuparia tarvitaan kollageeni- ja elastiinimolekyylien rakentamiseen. Kuparin puutos mm. heikentää vastustuskykyä ja aiheuttaa luusto- ja nivelongelmia. Kuparin puutoksen epäillään olevan taustalla myös kavion ja karvan laadun ongelmissa. Kuparin täydentäminen tulee yleensä melko kalliiksi. Nk. yleiskivennäisissä (Racing Mineral, Black horse kivennäinen ja niiden kotimaiset ja ulkomaiset vastineet) on liian vähän kuparia suhteessa muihin kivennäisiin. Erillinen valmiste on siis joka tapauksessa tarpeen yleiskivennäisen lisäksi. Hivenainetäydennysrehut ovat kalliita: kilohinnat liikkuvat tyypillisesti 20 - 30 euron välillä. Jokainen hivenainemilligramma, minkä saat heinästä irti, säästää siis sinulle selvää rahaa joka kuukausi.


Vaadi laatua ja maksa siitä oikea hinta

Tiedän, kuinka vaikeaa voi olla löytää hyvää heinää! Syy tähän on kuitenkin suurelta osin meissä hevosenomistajissa itsessämme: emme osaa vaatia laatua emmekä heinäanalyysejä tai jos osaamme, emme halua maksaa laadukkaasta heinästä oikeaa ja kohtuullista hintaa tuottajalle. Hyvän heinän tekeminen hevoselle ei ole helppoa eikä halpaa. Se vaatii paljon työtä, vaivaa, asiantuntemusta, asiaan vihkiytymistä ja myös rahallista panostusta maaperän hoitamiseen (kalkitseminen, maaperäanalyysit, lannoitus jne.) sekä työvälineisiin, tiloihin, koneisiin jne. Laatuheinän kilohinta ei mielestäni voi mitenkään olla kovin paljon alle 25 senttiä. Jossain on ”pihistelty”, jos heinää pystyy ammatikseen tuottamaan ja myymään halvemmalla. Ostaessasi halpaa heinää tuet ”helppoheikkejä” tunnollisten ammattiviljelijöiden kustannuksella. Heinän ostopäätös on myös arvovalinta: minkälaista toimintaa haluat tukea? Toisaalta kallis hinta ei itsessään ole tae mistään. Heinäanalyysi ja sen oikea tulkitseminen ovat ainoa keino erottaa jyvät akanoista.

Panostus heinän laatuun maksaa itsensä varmasti takaisin. Se säästää väkirehu- ja kivennäisrehukustannuksissa sekä eläinlääkäri- ja lääkekuluissa. Ennen kaikkea, hyvä heinä = hyvinvoiva ja suorituskykyinen hevonen!


Pitäisikö heinän olla luomua tai luonnonheinää?

Luonnonmukaisesti tuotettu, monilajinen luonnonheinä on monella tapaa ihanteellinen vaihtoehto.  Luomutuotanto säästää ympäristöä ja hevosen elimistöä, koska elimistö ei joudu käsittelemään torjunta-ainejäämiä ym. tavanomaisen viljelyn ”sivutuotteita”. Luonnonmukainen tuotanto vaatii kuitenkin vielä enemmän työtä ja asialle vihkiytymistä kuin tavanomainen viljely haluttaessa päästä yhtä hyvään lopputulokseen heinän ravintosisällön suhteen. Jos luomuviljely tarkoittaa käytännössä ravinteiden puutosta pellossa, tämä näkyy heinän sokeri- ja kivennäisarvoissa. Mitä huonommin kasveja on ravittu sitä korkeammat sokeripitoisuudet heinässä on: kasvit eivät ole voineet käyttää yhteyttämällä tuottamiaan sokereita kasvuun. Kasvu nimittäin vaatii paljon ravinteita (typpeä, fosforia, kaliumia, magnesiumia, hivenaineita...), yhteyttäminen eli fotosynteesi sen sijaan vain vettä, hiilidioksidia ja auringonvaloa.

Luomutuotanto vaatii kunnolla tehtynä enemmän työtä ja vaivaa kuin tavanomainen viljely, ja lisäksi luomuheinän sato on yleensä tavanomaista satoa pienempi. Luomuheinästä on siten kohtuullista maksaa enemmän kuin tavanomaisesta heinästä, jos luomuheinän ravinnepitoisuudet ovat samaa suuruusluokkaa kuin tavanomaisen heinän. Ala-arvoisten ravinnepitoisuuksien tapauksessa korkeampi hinta ei mielestäni ole perusteltu. Mahdollisesti kyseessä ei olekaan oikea luomuviljely, vaan sen sukulainen, suvun musta lammas nimeltään lusmuviljely…

Monet aineenvaihduntasairauksista kärsivien hevosten omistajat pohtivat tätä kysymystä pitkään ja hartaasti: pitäisikö hankkia sitä sokeripitoisempaa luomuheinää vai sitä tavanomaista heinää, jossa on sitten kuitenkin niitä kaikkia ”myrkkyjä”. Vastaus ei ole yksiselitteinen, valintaan vaikuttaa tietysti kuinka paljon sokeria luomuheinässä oli, onko heinää mahdollista liottaa vaikka osittainkin sekä hevosen yksilölliset ominaisuudet, ym. seikat.


Entä jos sitä täydellistä heinää ei löydy?


Sitten on vain elettävä sen kanssa mitä on… Koeta valita heinä sen mukaan, että kriittisin arvo (se mikä on kirjoitettu lihavoidulla omaa hevostasi lähinnä vastaavan sarakkeen kohdalla tekstin lopussa) on mahdollisimman lähellä optimia. Ja täydennä puutteita muilla rehuilla. Kivennäisainepuutteita voi korjata kivennäisainevalmisteilla. Vajaaksi jäävää valkuaista voi täydentää antamalla esimerkiksi pellavansiemenrouhetta, sinimailasta tai soijarouhetta. Energiavajetta (harvinainen harrastehevosilla!) voi kattaa kasviöljyillä, melassilla tai viljoilla. Liian kuidun haitallisia vaikutuksia voi lieventää korvaamalla osan heinästä sokerijuurikasleikkeellä. Muista, että on aina turvallisempaa aliruokkia kuin yliruokkia hevosta.


Eivätkö heinäanalyysit ole turhia, koska tulokset vaihtelevat niin paljon paalista toiseen?


On totta, että jokainen paali on oma ”yksilönsä”. Etenkin tämä pitää paikkansa säilörehujen suhteen. Kuivissa säilöheinissä ja kuivaheinissä ei tapahdu rehuarvoja muuttavaa käymistä, joten mahdolliset erot käymisoloissa paalien välillä eivät ole vaikuttamassa heinän lopulliseen laatuun. Pellot eivät kuitenkaan välttämättä ole joka osistaan samanlaisia kasvuoloiltaan, ja heinän laatu (esim. valkuais-, kuitu- ja sokeripitoisuus) voi siksi vaihdella samankin pellon eri osissa. Mutta toisaalta: vaihtelua esiintyy aina ja kaikkialla luonnollisissa systeemeissä ja eliöissä. Yhtä hyvin voitaisiin siis sanoa, että verikokeet ovat turhia tai että kaikki tieteellinen tutkimus on turhaa. Minä en kuitenkaan ole tätä mieltä, vaikka täytyy myöntää tämän ajatuksen yrittäneen hiipiä mieleeni ollessani itse kasvifysiologian laboratoriossa pipetoimassa litkua x viidettä triljoonatta kertaa purkkiin y...

Paalikohtainen vaihtelu ei siis mielestäni ole ongelma, se täytyy vain ottaa huomioon ja sitä täytyy hallita. On tärkeää ottaa heinänäytteet siten, että ne ovat mahdollisimman edustavia. Näytettä ei oteta yhdestä paalista, vaan useista eri paaleista eri puolilta heinälatoa ja vielä eri kohdista (eri syvyyksiltä) kutakin paalia. Sitten nämä kaikki osanäytteet sekoitetaan keskenään ja tästä kokoomanäytteestä otetaan näyte analyysiä varten. Näin saatu tulos edustaa koko heinäerän keskiarvoa. Paalikohtaista vaihtelua voi aina olla, mutta se ei yleensä haittaa ruokintakokonaisuuden suunnittelua kuin poikkeustapauksissa. Jos ottaa analyysin yhdestä paalista ja syöttää arvot sellaisenaan johonkin ruokintalaskentaohjelmaan eikä ota vaihtelua huomioon, voi tietysti huonolla onnella mennä pieleen ruokinnan kanssa. Kokemus auttaa kuitenkin huomaamaan mahdollisesti epärealistiset tai vaihtelulle alttiit arvot ja ottamaan niiden vaihtelun huomioon ruokintalaskelmissa.


Mutta meidän tallille tulee heinää joka kuukausi eri paikasta ja laatu vaihtelee laidasta laitaan


Hevosen suolisto ei ole sopeutunut jatkuvaan rehun laadun muuttumiseen. Koska heinä on se määrällisesti eniten syötetty rehu, sen laatu pitäisi ilman muuta pysyä mahdollisimman vakiona. Heinän vaihtuminen muutaman kerran vuodessa ei ole ongelma, kunhan totutus uuteen heinään tehdään aina varovasti korvaten vanhaa heinää uudella noin kilo viikossa. Sen sijaan joka kuukausi täysin erilaista heinää hankkivat tallinpitäjät kyllä jo suorastaan kerjäävät vaikeuksia itselleen. Heinän laadun muuttuminen kerran kuussa tarkoittaa hevosen suoliston mikrobikannan olevan jatkuvassa muutostilassa, mikä altistaa hevosen ripulille, ähkylle, kaviokuumeelle ja krooniselle suolistotulehdukselle. Kaikilla ei ole mahdollisuutta varastoida heinää suuria määriä, mutta tämäkin on yleensä järjestelykysymys: monelta heinäntuottajalta voi varata isomman heinäerän ja sopia osatoimituksista. Jos syy heinän jatkuvaan eri paikoista ”shoppailuun” on halpojen heinäerien metsästyksessä, kannattaa pysähtyä miettimään näin saavutetun lopullisen taloudellisen hyödyn suuruutta. Mitä maksaa suolistosairauksien hoito? Vaikka ripuleista selvittäisiinkin Tehobakt-kuureilla tai vastaavilla, eivät nämäkään tuotteet ole ilmaisia. No mitä sitten voi tehdä, jos tallinomistaja ei ota vihjauksia heinän tasalaatuisuuden tärkeydestä kuuleviin korviinsa? Suosittelisin vakavasti harkitsemaan joko oman heinän hankkimista omalle hevoselle tai tallipaikan vaihtoa. Olen harvoin minkään asian suhteen ehdoton. Melkein jokaisessa ruokintaan liittyvässä asiassa on mielestäni löydettävissä jokin toimiva kompromissi teoreettisen parhaan ja arjen realiteettien välimaastosta. Tämä asia on kuitenkin poikkeus, tässä ei kannata tehdä kompromisseja. Kyse on hevosesi terveydestä, mahdollisesti jopa hengestä. Jos kuitenkin jostain syystä joudut tilapäisesti pitämään hevostasi tällaisessa tilanteessa, kannattaa ennaltaehkäisevästi syöttää jotakin probioottivalmistetta (Rehabakt, Biobak, Progut, Tehobakt tai muu vastaava, vaihtoehtoja on paljon ja lähes kaikista on jonkin verran apua) ja etsiä samalla kiivaasti parempaa tallipaikkaa.


Teetänkö heinäanalyysin itse vai onko se viljelijän homma?


Periaatteessa olen sitä mieltä, että analyysin teettäminen on heinän tuottajan työtä ja heinästä pitäisi aina saada nähdä analyysi ennen ostoa. Käytännössä tilanne voi kuitenkin olla jotain muuta eikä analysoitua heinää löydy järkevän matkan päästä. Silloin on parempi teettää analyysi itse, ennen ostoa, esimerkiksi koe-erästä. Muutamasta paalista peräisin olevan heinänäytteen analyysi ei kerro koko totuutta heinäerästä, mutta antaa yleensä kuitenkin jotain osviittaa. Heinäanalyysin teettäminen on helppoa eikä vaadi mitään erikoistaitoja. Paras tilanne olisi silti aina, että tuottaja teettää analyysin, koska hän pystyy ottamaan näytteitä riittävän monesta paalista. Yleisin viljelijöiltä kuulemani syy analyysien puuttumiseen on: ”Kun ei niitä kukaan koskaan kysy.” Pidetäänpä siis huoli, että niitä tästä lähtien kysytään! Kerran, pari joku on vedonnut heinäanalyysien ”kalleuteen”. Kuitenkin perusheinäanalyysin (sisältää energian, valkuaisen, sokerit ja kuidun) saa edullisimmillaan 10 eurolla. Jos tuottajalla ei ole ”varaa” sijoittaa edes kymmentä euroa asiakkaalle olennaisen tärkeään palveluun, se kertoo mielestäni omaa karua kieltään ko. heinänviljelijän toiminnan tasosta ylipäätänsä.

Millaisia heinäanalyysien tuloksien pitäisi olla, että heinä olisi sopivaa minun hevoselleni?

Karkeita nyrkkisääntöjä sopivista heinän arvoista erityyppisille hevosille alla. Lihavoidulla on merkitty kullekin hevosryhmälle kriittisin heinän arvo eli se arvo, jonka perusteella valinta kannattaa ensisijaisesti tehdä. Kaikki arvot on ilmaistu grammoina per kilo kuiva-ainetta (g/ kg ka)

Terveelle harrastehevoselle: Raakavalkuainen 80 – 130, NDF-kuitu 500 – 650, Sokeri 20 – 140.
Hiilihydraattiherkälle hevoselle: Raakavalkuainen vähintään 80, NDF-kuitu 500 – 650, Sokeri alle 100.
Siitoshevoselle, varsalle: Raakavalkuainen vähintään 120, NDF-kuitu 500 – 650, Sokeri 20-140.
Kilpahevoselle: Raakavalkuainen 80 – 100, NDF-kuitu 500 – 650, Sokeri 20 – 180.
Laihalle tai vanhalle hevoselle: Raakavalkuainen 80 – 130, NDF-kuitu 500 – 550, Sokeri 20-140.




Alla on esitetty tavoiteltavat heinän kivennäisarvot. Kaikkia tavoitearvoja täyttävää heinää on hyvin vaikea Suomesta löytää! Suluissa on siksi mainittu niin sanottuja ”siedettäviä” arvoja, joiden kanssa ruokintaa voi joutua tasapainottamaan melko paljon, mutta se vielä onnistuu kohtuullisin kustannuksin. Makroravinteet on ilmaistu grammoina per kilo kuiva-ainetta (g/ kg ka), mikroravinteet eli hivenaineet milligrammoina per kilo kuiva-ainetta (mg/ kg ka), eli samoissa yksiköissä kuin missä kivennäiset tyypillisesti heinäanalyysissä ilmoitetaan. Kivennäissuositukset ovat samat kaikille hevosille, mutta siitoshevosilla ja varsoilla kannattaa kiinnittää erityistä huomiota kalsiumin ja fosforin määrään, jos mahdollista.

Kalsium (Ca) 4,0 - 6,0 (vähintään 3,5)
Fosfori (P) 3,0 – 4,0 (vähintään 2,5)
Kalium (K) alle 30
Magnesium (Mg) 1,9 – 2,1 (yli 1)
Natrium (Na) alle 1 (pitoisuus lähes aina OK)
Mangaani (Mn) 35-150 (pitoisuus lähes aina OK)
Rauta (Fe) alle 150 (alle 200)
Sinkki (Zn) 35-50
Kupari vähintään 10 (vähintään 7)